Hiljaista yhteiseloa

 

Tässä sitä nyt oleillaan, tasaista hiljaiseloa, niin kuin otsakkeeseen laitoin.

Hilkka on ollut nyt taas vuorohoidossa keskiviikosta lähtien, kun minulla oli lääkärissä käyntejä keskussairaalassa kahtena päivänä, torstaina ja perjantaina. Tällä kertaa ei minulla mitään vakavaa ilmennyt ja hyvä niin.

 

Kotioloissa on Hilkan kanssa sujunut tosi hyvin. Karkailut ja äksyilyt ovat jääneet kokonaan pois, mikä ei tarkoita sitä, etteikö hän olisi joka päivä "kotiin" lähdössä, mutta vain minun kanssani ei yksin. Muistilääkärin puheilla olen hiljattain ollut(yksin), hieman lääkitystä muutettiin ja ihan hyvään suuntaan. Pieni annos rauhoittavia lääkkeitä painotetaan enemmän iltaan, että yöt olisivat rahallisempia, yörauhattomuutta nimittäin alkoi olla yhä enemmän ja enemmän, mutta lääkityksen muutoksella asia korjautui ainakin tällä kertaa. Niin sanotut virkkupäivät ovat kyllä kullan arvoisia, oikeastaan tärkeämpiä kuin vuorohoitojaksot. Minulla on vieläkin huono omatunto siitä, kun Hilkka on vuorohoidossa, että eikö minun pitäisi kuitenkin jaksaa oma vaimo hoitaa kotona, kun kerran olen papin edessä luvannut auttaa puolisoa myötä- ja vastamäessä. Ammatti-ihmiset ja omat lapsetkin korostavat kuitenkin aina sitä, että minun on pidettävä huolta itsestäni, ettei käy niin, että meitä on kohta kaksi laitoshoidossa. Tottahan se on. Viime viikonlopun olin virkistäytymässä tyttäreni Tuulan luona Jyväskylässä, vietettiin isä-tytäraikaa. Hyvä ja rentouttava viikon loppu minulle, nyt taas jaksaa, kun huomenna haen Hilkan kotiin. Hilkka onkin kotona kolme viikkoa, vain virkkupäivissä käydään ja päivittäin Elviirassa syömässä.

 

Viimeaikaisten uutisten pelottamana ei kyllä haluta joutua mihinkään laitokseen, ainakaan yksityiseen.  Mutta eipä se ole itsestä kiinni, voi olla yksi pieni hetki ja ollaankin jo laitoshoidon tarpeessa. Toisaalta ei kannattaisi etukäteen murehtia asioita, kun vain osaisikin olla murehtimatta. 

Näe minut

Vanhetessa ja vielä kotona asuessa tulee entistä useammin mieleen se aika, kun ei enää kotona pärjää ja joutuu (tai pääsee) johonkin hoitolaitokseen. Niitä hoitolaitoksia, kun tuntuu olevan monenlaisia, sellaisia, joissa vanhusta pidetään vielä ihmisenä ja lehtitietojen mukaan sellaisiakin, jotka ovat omistajilleen rahankeruupaikkoja.

Luin jostain koskettavan jutun vanhuksesta, jonka huoneesta löytyi hänen kuoltuaan kirje hoitajille. Se oli otsikoitu: Näe minut.

Kirjoitan tähän joitakin pääkohtia tuosta kirjoituksesta. "Mitä ajattelette, hoitajat, kun katsotte minua - kärttyinen vanha nainen, ei kovin viisas, kömpelösti kävelevä, kaukaisuuteen tuijottava, joka ei huomaa, mitä asioita teet, joka jatkuvasti hukkaa esineitä, joka antaa sinun syöttää ja pestä niin kuin itse haluat, joka nousee ylös käskystäsi. Katso minuun. Minä kerron kuka olen.

Olen pieni lapsi. Meillä oli isä, äiti, siskoja ja veljiä. Kaikki rakastivat toisiaan. Olen 16-vuotias tyttö, joka unelmoi tapaavansa elämänsä rakkauden. Olen 25-vuotias äiti, joka yrittää rakentaa lapsilleen onnellista elämää, olen nelikymppinen nainen, jonka lapset ovat lentäneet pesästä, mutta mieheni auttaa, etten liikaa sure ja murehdi. Olen viisikymppinen, jonka polvella leikkivät taas pikkulapset, saamme taas nauttia lapsista.

Synkät ajat ovat tulossa- mieheni on kuollut, pienokaiseni pitävät huolta omista pienokaisistaan. Elämän kulku on julmaa. Kehoni on murentunut, poissa on voima ja sirous. Missä ennen oli sydän, nyt siinä on kivi, mutta tämänkin raadon sisällä elää yhä nuori tyttö, muistellen menneitä iloja, rakkautta, elettyä elämää, muistellen vuosia, jotka kuluivat liian nopeasti. Sitten tajuan, että mikään ei ole ikuista, kaikki loppuu aikanaan. Aukaise silmäsi, hoitaja, minä en ole vain kärttyinen, ryppyinen akka, vaan minä ole MINÄ!

Aika koskettavaa tekstiä. Ryppyinen ulkokuori pitää sisällään uskomattoman paljon muistoja pitkän elämän varrelta eli elettyä elämää. Sitä elämää, jota nyt elävät lapsemme ja lastenlapsemme. Sitähän me kaikki vanhukset kuitenkin toivomme tai oikeastaan emme toivo, vaan vaadimme yhteiskunnalta, että meidät on hoidettava hyvin, kunnioittavasti ja ihan viimeiseen hengenvetoomme asti. Me olemme aikanaan teille tämän hyvinvointiyhteiskunnan rakentaneet. Nyt on teidän vuoronne.

Vanha etelä-pohjalainen sanonta on täyttä totta: Sun arvos mitahan siinä, miten sää kohtelet niitä, joista ei oo sulle mitään hyötyä.

Töysäläsiihä myökii jo 70 vuotta

  Sain olla eilen minulle hyvin mieluisassa ja osin myös herkistävässä karjalaisjuhlassa. Vuosikausien hiljaiselon jälkeen järjestettiin Töysän Karjalaiset ry:n 70-vuotisjuhla Nuorisoseuralla. Priimusmoottoreina olivat Pirkko Kallio os. Pitkänen ja Pirjo Jaatinen, kumpikin toisen polven karjalaisia. Minäkin olin mukana, kun nuo tomerat naiset painostivat tai jopa pakottivat. Juonsin juhlan, pidin tervehdyspuheen ja pienen puheen lähettäessäni seppelpartion Karjalaan jääneiden muistopatsaalle. Meidän kaikkien yllätykseksi nuoriseuran talo oli tupaten täynnä juhlavieraita. Palautteista päätellen juhlat onnistuivat kaikin puolin hyvin. Ohjelmassa oli Pirkko Rankilan, Teuvo Rapon ja Leo Jeulosen komeaa laulua, Iivarin koululaisten lauluesitys, Alavuden Hippuloiden tanssiesitys, Töysän kruunuhäätanssijat esiintyivät, Pirkko Kallio oli tehnyt suurtyön kootessaan 70-vuotis historiikin, tervehdyksiä ym. Kaiken kaikkiaan hyvää ohjelmaa.

Tervehdyssanoissani sanoin mm. seuraavaa:

Tervetuloa juhlaamme. Tuohon seitsemään kymmeneen vuoteen on sisältynyt monenlaista touhua, nousuja ja laskuja niin kuin  yhdistystoiminnassa yleensä. Kun ajattelen ajassa taakse päin, on varmasti ollut iso, jopa mullistava asia, kun vieraita, vieraalla murteella puhuvia, eläväisiä ihmisiä on yhtäkkiä tullut yli 600 tänne pieneen Töysän kuntaan, jäyhien pohjalaisten sekaan. Mutta hyvin nopeasti kuitenkin karjalainen väki sopeutui tänne Töysään.  Pian karjalaisnuoret olivat mukana nuorisoseuran toiminnoissa, urheilemassa Töysän Vedon riveissä, onpa vielä tänä päivänäkin muuttamia TöVen ennätyksiä silloisten karjalaisnuorten nimissä, mieen tulee esim. Tallbacka veljekset Severi ja Seppo. Oltiin mukana kunnallishallinnossa, pankkien asioista päättämässä, maatalous- ja muissa järjestöissä jne. Sopeutuminen eteläpohjalaiseen elämän menoon oli nopeaa, niin olen kuullut. Itse olin siihen aikaan, kun Töysän Karjalaiset ry perustettiin, aloittanut koulun käynnin Jyväskylän maalaiskunnan Nyrölän koululla. Sortavalan evakot nimittäin sijoitettiin Keski-Suomeen. Töysään ja naapurikuntiin sijoitettiin lumivaaralaisia ja jaakkimalaisia.

Minulla on arvokas cd tallenne, jolla Anneli Kuittinen haastatteli Veera Tallbackaa Pohjanmaan radioon. Veera Tallbacka oli kantava voima karjalaseuran toiminnassa lähes kuolemaansa asti. Olen usein kuunnellut levyä, muistellut aikoja, jolloin jo itse olin täällä Töysässä ja mukana seuran toiminnassa. Tuossa haastattelussa Veera Tallbacka vastasi  mm. kysymykseen, että miltä tuntui jättää koti sinne Karjalaan ja asettua asumaan tänne Pohjanmaalle, hän sanoi: Mie olen evakkomatkoilla tavannut vain hyviä ihmisiä ja jatkoi että kyllähä myö jotenkin lähtö hyväksyttiin, jos sen ansiosta Suomi pelastuu. Samanlaista sopeutumista, joustavuutta, odottaisi näkevän enemmän tämänkin päivän Suomessa.

Nyt emme murehdi valtakunnan asioista, vaan juhlimme karjalaisten seuratoimintaa täällä Töysässä 7 vuosikymmen aikana. Iloitsemme siitä, kun olette tulleet juhlimaan kanssamme. 

 

Lähettäessäni seppelpartion Karjalaan jääneiden muistopatsaalle sanoin mm:

"Tässä juhlassa haluamme kunnioittaa Karjalaan jääneiden muistoa lähettämällä seppelpartion Muistopatsaalle. Käydessäni 25 vuotta sitten omalla synnyin paikallani Laatokan saaressa, kaivoin sieltä omasta pihastamme kulleron juuria ja istutin ne omaan pihaani. Siitä lähtien keväisin ovat kulleron kauniin keltaiset kukat muistuttaneet minua omista juuristani, omista edesmenneistä läheisistä, omista 10 sisaruksistani, jotka on silloin kauan sitten haudattu Karjalan multiin. Meillä kaikilla on omat muistomme, joita me kukin omalla tavallamme vaalimme. Partio olkaa hyvä."

Syyllisyyden tunne

Olen elämäni aikana istunut lukemattomissa kokouksissa ja keskustelutilaisuuksissa. Omasta mielestäni olin aika pidättyväinen puheenvuoroissani. Tietoisesti yritin välttää kärjekkäitä ja toisia loukkaavia puheenvuoroja. Siitäkin huolimatta jälkeen päin aika usein tuli "pähkäiltyä" sanomisiani, että mitä varten tulikaan sanottua noin, miksen sillä kohtaa pitänyt suutani kiinni. Siis toisin sanoen syyllistin itseäni aika usein ja useimmiten ihan turhaan.

Joku on sanonut viisasti, että sanat ovat kuin ammuttu nuoli, niitä ei saa takaisin vaikka kuinka haluaisi.

Kyllähän syyllisyyden tunnetta on muutoinkin ihan tarpeeksi. Ajatellaanpa vaikka lasten kasvatusta. Ainakin itse tunnen tosi kovaa syyllisyyttä siitä, että olin niin paljon poissa kotoa erilaisten luottamustehtävien takia. Kaiken lisäksi silloin, kun lapset olivat pieniä, olisivat varmaankin tarvinneet läsnä olevaa isää. Ja isä piti luottamustehtävien hoitamista tärkeämpänä kuin lasten ja Hilkan kanssa olemista. Onneksi lapsilla oli hyvä, etten sanoisi loistava äiti, joka hoiti ja kasvatti, vaikka isä oli ties missä.

Nyt kun ei ole enää mitään luottamustehtäviä, on ollut aikaa muistella sitä mitä on tullut tehtyä ja mitä on jäänyt tekemättä. Eli nyt on ollut aikaa "syyllistää" itseäni yhdestä sun toisestakin asiasta. Siitä on mieleni tyytyväinen, että lapsista on tullut kunnon ihmisiä, jotka pärjäävät elämässä, vaikka isän osuus heidän lapsuudessaan jäi vajaaksi. Onnekseni eivät ole minua ainakaan kovasanaisesti syyllistäneet eikä liioin Hilkkakaan.

On eräs asia, jota olen näin vanhemmiten kovasti katunut ja oikeastaan itseäni syyllistänyt. Miksi en äitini ja isäni vielä eläessä kysellyt heiltä siitä ajasta ja elämästä, kun he olivat nuoria siellä Karjalassa. Mikä oli hyvää, mikä huonoa, mikä iloista, mikä surullista. Kun nuo asiat alkoivat kiinnostamaan, ei äitiä ja isää enää ollut kertomassa. Tokihan sen tiedän, että kovaa heidän elämänsä on ollut. Kaksi kertaa joutuivat kotinsa sinne Karjalaan jättämään ja kymmenen pientä lastaan ovat haudanneet Karjalan multiin. Nyt olisi niin paljon kysymyksiä, onneksi vanhempi veljeni Väinö muistaa aika hyvin Karjalassa oloaikoja. Silloin kun vanhempani vielä elivät, minulla oli muka niin kiirettä, monta rautaa tulessa, ettei näitä nyt tärkeältä tuntuvia keskusteluja tullut tehtyä. - Kaduttaa!!!

Kaippa minunkin on aika antaa itselleni anteeksi eikä syyllistää enää itseäni. Jokainen tekee vääriä valintoja ja virheitä elämässään. Virheettömiä= synnittömiä ei meissä ihmisissä ole, kaikki me tarvitsemme loppuviimeksi anteeksiantoa ja armoa, kun viimeiselle tuomiolle astelemme. "Murehtiminen ei poista huomisen huolia, mutta se vie pois tämänpäiväisen rauhan." Siis ei kannata murehtia, ei ainakaan syyllistää!!!!!!

Mitä on pelko?

Kotimaa-lehdessä oli vähän aikaa sitten mielenkiintoinen artikkeli pelosta, pelon tunteista. Siinä kirjoituksessa pelkoa lähestyttiin kristilliseltä kannalta. Saako kristitty ihminen pelätä? Pelko on inhimillinen tunne ja sitä on monenlaisia. On henkistä pelkoa ja fyysistä pelkoa. Toinen ihminen on kovapintaisempi, toinen taas herkempi pelolle. Minä itse kuulun jälkimmäiseen, herkempien ryhmään, luulisin.

Lähes neljä vuosikymmentä opettajana olleena voin sanoa nähneeni oppilaissani kumpaankin ryhmään kuuluvia lapsia. Lapset saattavat olla tosi raakoja toisiaan kohtaan, varsinkin, jos huomaavat, että heitä pelätään. Koulukiusaamisesta paljon puhutaan, mutta sitä on tosi vaikea kitkeä pois, vaikka opettajat mitä tekisivät.

Olen yrittänyt eritellä omia pelkojani, missä tilanteessa pelkään ja mitä. Ja mitä pitäisi tehdä, kun pelottaa. Sen ainakin tiedän omasta kokemuksesta, että kaikissa tilanteissa puhuminen auttaa, ei tarvitse olla ammattiauttaja, riittää, kun on kuuntelija paikalla. Olen kuullut, että syntyessään ihmisellä on vain kaksi pelkoa, putoamisen pelko ja kovat äänet. Siitäköhän se johtuu, kun aika usein näen sellaista painajaisunta, että putoan jostakin jyrkänteeltä. Lapsella on lapsen pelot ja aikuisella aikuisen pelot. Lapsena pelkäsin pimeitä paikkoja ja kummituksia, onko minulla kavereita vai jäänkö yksin. Karjalainen kun olen, muistan pelänneeni kaikkia vieraita paikkoja ja vieraita ihmisiäkin jne.

Tässä elämän vaiheessa minä ainakin pelkään esimerkiksi vakavaa sairastumista niin omalla kohdalla kuin läheisten ihmistenkin kohdalla. Näin ikäihmisenä on väistämättä aika usein mielessä, että kuinkahan paljon niitä elinpäiviä enää on ja millaisia ne elämäni viimeiset hetket tulee olemaan, joudunko olemaan toisten autettavana ja kuinka kauan, joudunko kipuilemaan. Pelko-sanan tilalla voisi käyttää myös sanaa- murehtiminen. Nykyään kehotetaan ihmisiä tekemään hoitotestamentti sitä aikaa varten, kun ei itse pysty enää mielipidettään hoitojen suhteen sanomaan. Yksi tärkeä osa ainakin minun hoitotestamentissani on, että minua on hoidettava ilman kipuja. Raamatussa on lukematon määrä kohtia, joissa kehotetaan meitä olemaan pelkäämättä. Nyt jo edesmennyt ystäväni Lehtosen Otto kyseli usein minulta, että onko minun taivassuhteeni kunnossa ja muistutti siitä, että vain Jumalan armon varassa ihminen voi elää ja pelastua, kuolemaa ei tarvitse pelätä. Otolta sai viisaita elämän ohjeita muutenkin.

   Kaikista peloistamme huolimatta, hyvä ohje itse kullekin olisi elää tätä päivää, ei eilistä eikä huomista.

Eino Uusitalo, lähes kolme vuosikymmentä isänmaan asialla

    Hyvä ystävä ja yhteistyökumppani, ministeri Eino Uusitalo kuoli 19.3.2015. Hän  oli kuollessaan 90-vuotias. Tein vuonna 2006 hänestä pitkän haastattelun Eläkeliiton Etelä-Pohjanmaan piirin joululehteen. Seuraavassa haastattelu pääkohdittain:
  Eino Uusitalo oli keskeisessä asemassa maamme politiikassa vuodesta 1955 aina vuoteen 1983 asti eli lähes koko sen ajan, jota voidaan kutsua Kekkosen kaudeksi. Hän toimi kansaedustajana, eduskuntaryhmän puheenjohtajana, useaan otteeseen sisäministerinä, vt. pääministerinä Kekkosen kauden dramaattisissa päätösvaiheissa ja ennen kaikkea hän oli koko toimintansa ajan Kekkosen läheinen ystävä.

  Eino Uusitalo syntyi Soinissa 1. joulukuuta 1924. Isän kuoltua jo nuorena, hän pääsi isovanhempiensa hyvään hoivaan. Isovanhemmat olivat myös hänen kasvattivanhempiaan. Heiltä tuleva kansanedustaja ja ministeri sai hyvät eväät tulevaa elämäänsä varten. Isoisä oli pitkäaikainen Lehtimäen kunnan esimies. Jo lapsuuden kodissaan näki, kuinka yhteisiä asioita tulee hoitaa, kuinka lähimmäisiin pitää suhtautua, kuinka tulee kantaa vastuuta ja ennen kaikkea, kuinka tulee huolehtia kaikkein köyhimmistä lähimmäisistä.
   Sodasta palattuaan hän aloitti 4 vuotta kestäneet maatalousopinnot. Ensimmäinen työpaikka löytyi läheltä, kun hänet valittiin maatalousneuvojaksi Lehtimäki-Soini-Töysä- alueelle. Maamiesseuroja ja naisosastoja perustettiin joka kylälle, viljelysuunnitelmia tehtiin ja iltamia ja tupailtoja pidettiin. Neuvojan esitelmä kuului aina ohjelmaan ja lopuksi leikittiin. Se leikkiminen oli sellaista sielunhoitoa, mitä sodan kokeneet ihmiset kaipasivat. Matkat tehtiin suksilla ja kesäisin pyörällä. Kunto siinä pysyi hyvänä, totesi Eino.
 
  Toimeliaalle maatalousneuvojalle alettiin esittää toivomuksia asettua ehdokkaaksi eduskuntavaaleihin, etteivät sivukylien äänet menisi SKDL:n ehdokkaille. Kaikkien yllätykseksi vaalit menivät hyvin, kansanedustajan paikka jäi vain 28 äänen päähän. "Porsaiden leikkaamisella se Uusitalo ne äänet hankki", sanottiin kylällä. Toisaalta myös sanottiin, että kun Uusitalo porsaat leikkaa, tulee hyvää lihaa. Alavutelaisen kansanedustajan, Eero Saaren yllättävän kuoleman jälkeen aukesi ensimmäisellä varasijalla olleelle Eino Uusitalolle kansanedustajan ura, jota kesti yhtäjaksoisesti vuodesta 1955 aina vuoteen 1983 asti. Ministeri antaa tunnustusta vaimolleen Irmalle ja perheelleen. Ilma heidän tukeaan hän ei olisi jaksanut niitä vaativia julkisia tehtäviä hoitaa, Vaikka työ oli Helsingissä ja matkoja ja puhetilaisuuksia ympäri maata, ministeri piti tapanaan aina tulla viikon lopuksi kotiin Lehtimäelle. Vaalikamppailut olivat silloin alkuaikoina kovin erilaisia. Ei ollut autoja eikä kunnon teitäkään. Puhetilaisuuksiin mentiin pyörällä tai suksilla, parhaassa tapauksessa ystävät tarjosivat hevoskyydin. Ensimmäisen autonsa hän osti v. 1958.

   Yhteistyöstä Kekkosen kanssa hän mainitsee, että heillä oli samoja toimintaperiaatteita, kuten köyhän asia ja maaseudun puolustaminen. Heidän välillään vallitsi koko ajan vahva luottamuksen ilmapiiri. Presidentti halusi sisäministerin paikalle henkilön, jonka vastuulle voi antaa mm. kuntien, poliisin, rajavartiolaitoksen ym. asiat. Sisäministerinä Eino Uusitalo oli peräti 2125vrk. Kekkosen tukijana hän tyrmää puheet puheet "rähmällään" olosta. Tuona aikana Suomi vaurastui ja samalla suhteet länteen vahvistuivat. Sitä aikaa tulee arvioida saavutettujen tulosten mukaan, sanoo ministeri.
   Positiiviseen tapaansa ministeri Uusitalo toivoo meiltä kaikilta myönteistä elämän asennetta, ilman vaikeuksia ja vastoinkäymisiä ei meistä kukaan selviä. Sekin on hyvä muistaa, että Suomi on suurten uhrausten ansiosta meille ja meidän jälkeläisillemme hyvä maa asua ja elää.

   Lehtimäen suurmies, Etelä-Pohjanmaan suurmies, ministeri Eino Uusitalo on poissa, mutta hän ja hänen merkityksensä ei koskaan unohdu eikä saa unohtua. Töysän pitkäaikaisena kunnanvaltuuston puheenjohtajana tiedän, miten tärkeä vaikuttaja Eino Uusitalo meille töysäläisille oli. Syvää kunnioitusta ja kiitollisuutta ystävyydestämme tuntien ja monia hyviä muistoja ajatellen kirjoittelen tätä blogikirjoitustani.

Surutyö

  Siskoni Hellin kuolemasta on nyt kulunut jo lähes kaksi kuukautta. Moni ystävä on sanonut, että hautajaiset ovat ikään kuin taitekohta, siihen, että alkaa vähitellen päästä kiinni normaaliin elämään. Sisko-Hellin hautajaiset pidettiin 7. 11. Hellin läheiset sukulaiset ja ystävät olivat saattamassa Helliä taivasmatkalle. Moni paikalla ollut on sanonut, että muistotilaisuus oli Hellin näköinen, herkkä, lämminhenkinen. Kaikissa käytetyissä puheenvuoroissa tuli esille Hellin poikkeuksellisen nöyrä, auttavainen, ketään loukkaamaton luonne, enkeli jo eläessään.

 Vie aikansa ennen kuin oikein tajuaa, ettei Helli ole enää meidän keskuudessamme. Se aika ei ole vielä, sen olen monta kertaa viime viikkojen aikana huomannut. Vuosikausien yhteiselon aikana meille ehti tulla jo perinteisiä tilaisuuksia, pieniä ja isoja, joissa Helli oli perheeseemme kuuluvana aina mukana. Kun käytiin Jumalanpalveluksissa, Helliä pyydettiin aina mukaan, kun mentiin Tuuriin kaupoille, Helli oli useimmiten mukana, perheen yhteisissä ruokailuissa Helli oli aina mukana, sukuloimaan Keski-Suomeen mentiin aina yhdessä, lasten ja lastenlasten synttäreillä Helli-täti oli aina mukana. Nyt on totuttava siihen, ettei Helliä ei enää ole, tai on mutta vain muistoissamme. Surullista!

En ole oikeastaan koskaan ennen ajatellut surutyötä, vaikka esimerkiksi omat vanhemmat ovat kuolleet. Johtuikohan se siitä, että silloin oli niin kiinni opettajan työssä ja monissa luottamustoimissa, ettei kerennyt edes ajatella asiaa siltä kantilta. Sitä vaan mentiin eteen päin. Nyt on toisenlaiset tunteet, on aikaa surra. Suru ja ikävä iskevät aivan yllättäin milloin missäkin. Siihen ei tarvita muuta kuin Hellin kuvan näkeminen tai joku asia, mitä tehtiin Hellin kanssa yhdessä. Olen käynyt pari kertaa viikossa Hellin asunnolla tarkastamassa, että kaikki on siellä kunnossa, mutta en ole vielä kertaakaan selvinnyt siellä käynnistä etteikö itku ole päässyt yllättämään. Siellä Hellin asunnossa on niin paljon sellaista, mikä nostaa tunteet pintaan. Ei tarvitse muuta kuin oven avaa, kun sieltä tulvahtaa tuoksu, joka on ominaista vain Hellin asunnossa, ei missään muualla. Hautajaisjärjestelyissä oli niin paljon tekemistä, että se aika meni surun kannalta helpommin, mutta nyt kun on aikaa, tulee suru ja kaipaus voimakkaasti esille. Se näkyy esimerkiksi siten, ettei mikään tekeminen oikein kiinnosta, vaikka tiedän, että juuri kaikenlainen tekeminen helpottaa. Kukaan toinen ei voi tietää toisen ihmisen surun ja siitä johtuvan kivun määrää, itse sen vain tuntee. Niin ainakin itse ajattelen ja luulen, että vähitellen elämässä alkaa tulla tilaa uusille asioille, alkaa tulla taas halua tehdä niitä asioita, joista tykkää.

Elämä on jatkuvaa muutosta, se opettaa hyväksymään muutoksia, se opettaa myös luopumisen taitoa. Ajattelen niin, että surutyö, millainen se itse kullakin on, auttaa päästämään irti siitä, minkä on peruuttamattomasti menettänyt.
Kotimaa lehdessä oli erään karjalaismummun haastattelu. Siinä hän sanoi viisaasti: "Kerran täält on lähettävä, siihen mie tyyvyn". Samalla hän kiitteli kaikesta saamastaan avusta sanoen: " Miul ei oo mittää, millä mie korvaisin, mutta Taivaan Isä kyllä korvaa." Tämä karjalaismummu muistuttaa kovasti Helliä ja Hellin luonnetta.
Millä mie korvaisin.....