Näe minut

Vanhetessa ja vielä kotona asuessa tulee entistä useammin mieleen se aika, kun ei enää kotona pärjää ja joutuu (tai pääsee) johonkin hoitolaitokseen. Niitä hoitolaitoksia, kun tuntuu olevan monenlaisia, sellaisia, joissa vanhusta pidetään vielä ihmisenä ja lehtitietojen mukaan sellaisiakin, jotka ovat omistajilleen rahankeruupaikkoja.

Luin jostain koskettavan jutun vanhuksesta, jonka huoneesta löytyi hänen kuoltuaan kirje hoitajille. Se oli otsikoitu: Näe minut.

Kirjoitan tähän joitakin pääkohtia tuosta kirjoituksesta. "Mitä ajattelette, hoitajat, kun katsotte minua - kärttyinen vanha nainen, ei kovin viisas, kömpelösti kävelevä, kaukaisuuteen tuijottava, joka ei huomaa, mitä asioita teet, joka jatkuvasti hukkaa esineitä, joka antaa sinun syöttää ja pestä niin kuin itse haluat, joka nousee ylös käskystäsi. Katso minuun. Minä kerron kuka olen.

Olen pieni lapsi. Meillä oli isä, äiti, siskoja ja veljiä. Kaikki rakastivat toisiaan. Olen 16-vuotias tyttö, joka unelmoi tapaavansa elämänsä rakkauden. Olen 25-vuotias äiti, joka yrittää rakentaa lapsilleen onnellista elämää, olen nelikymppinen nainen, jonka lapset ovat lentäneet pesästä, mutta mieheni auttaa, etten liikaa sure ja murehdi. Olen viisikymppinen, jonka polvella leikkivät taas pikkulapset, saamme taas nauttia lapsista.

Synkät ajat ovat tulossa- mieheni on kuollut, pienokaiseni pitävät huolta omista pienokaisistaan. Elämän kulku on julmaa. Kehoni on murentunut, poissa on voima ja sirous. Missä ennen oli sydän, nyt siinä on kivi, mutta tämänkin raadon sisällä elää yhä nuori tyttö, muistellen menneitä iloja, rakkautta, elettyä elämää, muistellen vuosia, jotka kuluivat liian nopeasti. Sitten tajuan, että mikään ei ole ikuista, kaikki loppuu aikanaan. Aukaise silmäsi, hoitaja, minä en ole vain kärttyinen, ryppyinen akka, vaan minä ole MINÄ!

Aika koskettavaa tekstiä. Ryppyinen ulkokuori pitää sisällään uskomattoman paljon muistoja pitkän elämän varrelta eli elettyä elämää. Sitä elämää, jota nyt elävät lapsemme ja lastenlapsemme. Sitähän me kaikki vanhukset kuitenkin toivomme tai oikeastaan emme toivo, vaan vaadimme yhteiskunnalta, että meidät on hoidettava hyvin, kunnioittavasti ja ihan viimeiseen hengenvetoomme asti. Me olemme aikanaan teille tämän hyvinvointiyhteiskunnan rakentaneet. Nyt on teidän vuoronne.

Vanha etelä-pohjalainen sanonta on täyttä totta: Sun arvos mitahan siinä, miten sää kohtelet niitä, joista ei oo sulle mitään hyötyä.