tiistai 26. marraskuuta 2013

Töysä, Alavuden kaupunginosa

 Minua pyydettiin kirjoittamaan Töysän kylälehteen(nettilehti) ajatuksiani kuntaliitoksen ensimmäisestä vuodesta töysäläisestä näkövinkkelistä. Alla olevassa kirjoituksessa ajatuksiani kyseisestä aiheesta.
 

 Töysä, Alavuden kaupunginosa

  Näinä aikoina valtakunnan päättäjät värkkäävät kuntaliitoskarttoja, puhutaan jopa pakkoliitoksista. Jo sana pakkoliitos nostattaa karvoja pystyyn. Alavus ja Töysä päättivät kuntaliitoksesta ihan vapaaehtoisesti, ilman pakkoa. Kummankin kunnan talous oli liitoshetkellä suhteellisen hyvä. Nyt on sitten tätä yhteiseloa harjoiteltu vajaan vuoden. Olin itse, ollessani valtuuston puheenjohtaja, vankka pienten kuntien puolustaja, mutta samalla kuntien välisen yhteistyön kannattaja. Se oli aikaa, jolloin mm. valtionosuudet helpottivat kuntien taloudenhoitoa aivan eri tavalla kuin nyt. Jäädessäni pois kunnalliselämästä v.1997 päätin, etten puutu millään lailla kunnan asioihin enkä ole puuttunut, kylläkin tarkasti asioiden kulkua seurannut ja kaikki pöytäkirjat lukenut. Ymmärrän, että nyt oli oikea aika tehdä kuntaliitos, ilman pakkoa. Nyt mennään yhdessä eteenpäin.
 
Huomioita ensimmäisen vuoden ajalta

  Tavallisena kuntalaisena ei ole mitään negatiivista sanottavaa, päinvastoin. Kaupungin päättävissä elimissä on tosi vahva töysäläisten edustus, mikä on ollut tässä tilanteessa minun mielestäni oikein viisasta. Palvelut eivät ole huonontuneet. Tällaisena tavallisena asukkaana on esim. tuntunut tosi hyvältä, että ympäristön siisteyteen ja hoitoon on Uudessa Alavudessa satsattu paljon enemmän kuin Töysän kunnan aikaan edellisvuosina.  

Minulla on ollut jo usean vuoden aikana tapana kirjoitella blogikirjoituksia. Jokin aika sitten purin tuntojani blogissani siitä, miten paljon meidänkin alueella on teiden varsilla asumattomia, ränsistyneitä taloja. Taloja, joita ei ole enää vuosikymmeniin käytetty  edes mummon mökkeinä. Surulliseksi se mielen vetää, kun tietää, että noillakin pihoilla on joskus ollut elämää, asukkailla on ollut uskoa tulevaisuuteen, kun ovat talojaan rakentaneet. Talot ovat jääneet tyhjilleen, kun se viimeinenkin asukas, pappa tai mummo on kuolla kupsahtanut pois.

  Elävästä maaseudusta kyllä puhutaan, mutta asumattomat, romahtamaisillaan olevat autiotalot teiden varsilla kertovat ihan jostakin muusta kuin elävästä maaseudusta. Siinäkin taitaisi olla yksi EU-projektin aihe, millä selvitettäisiin autiotalojen omistussuhteet ja vaikka pienellä porkkanarahalla ne voitaisiin purkaa pois maisemaa rumentamasta ja saisihan siitä joku ahkera talollinen polttopuita pitkäksi aikaa.

Töysän historia II

  Alavuden kaupunginhallitus on päättänyt, että kirjoitetaan Töysän historian toinen osa. Töysän historia-kirjan ensimmäinen osa päättyi 1970-80- luvulle, joten historiasta puuttuu n. 30 vuoden ajanjakso. Nyt on oikea aika saattaa Töysän historia ajan tasalle ja jälkipolvien luettavaksi. Ajankohta kirjoittamiselle on siinäkin mielessä  hyvä, että vielä on ns. elävää tietoa tuolta ajanjaksolta. Historiatoimikunta on valittu ja sen puheenjohtajana on op.neuvos Ritva Sorila. Tavoitteena on, että työ on valmis vuoden 2015 loppuun mennessä. Itsenäisen Töysän viimeiset 30 vuotta ovat olleet menestyksen ja kunnallisen vireyden vuosia. Töysä ja Tuurin kauppakeskus ovat tulleet tunnetuksi kautta maan. Miten tällaiseen menestykseen on päästy, se selviää Töysän historian toisesta osasta. Pienen kunnan menestystarina vailla vertaa.

Voimistuvat kylät takaavat Uuden Alavuden menestyksen

  Kuntaliitoksen jälkeen kylien aktiivisuus takaa kaupungin tasapuolisen kehittämisen. Ei ole vahvaa kaupunkia ellei ole hyvin toimivia kyliä ja hyvin toimivia yhdistyksiä. Kyläyhdistyksistä tulee tai ainakin pitäisi tulla omien kyliensä edunvalvojia. Työpaikkoja, asuntoja ja palveluita pitää olla tasapuolisesti muuallakin kuin kaupungin keskustassa. Uskon hyvään tulevaisuuteen täällä uudessa kotikunnassani, Alavudella. Täällä on ja pitää olla vireää tekemisen meininkiä. Meidän kaikkien ja varsinkin päättäjien tulee muistaa vanha viisaus: paikallaan pysyminen on taantumista.

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Heikki Eerolan kuolema koskettaa

"Kun tuskien jälkeen levon saa,
se lepo on tyyntä ja rauhaisaa"

    Ihminen joutuu elämänsä aikana monta kertaa luopujan paikalle. Useimmiten luopumiseen liittyy kaipuuta, surua ja tuskaa.
Keskiviikkoaamuna 16.10.-13 sain suruviestin, kun hyvä ystäväni ja vävyni Tapanin isä, Heikki Eerola, oli edellisiltana siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Kyllähän sen tiesin, että Heikki on vakavasti sairas, eikä sairaudelle ollut mitään lääkettä tai hoitokeinoa. Silti tämä suruviesti kosketti, omaa puolisoa, lapsia ja lasten lapsia kaikkein eniten. Kuolema on niin ehdoton, niin lopullinen. Heikin kohdalla oli totista totta sanonta: "Kukaan ei voi valita myrskyjä, joiden läpi joutuu kulkemaan." Oli tuskallista seurata, miten mutama vuosi sitten niin vahva, elinvoimainen ja urheilua harrastava mies alkoi kuihtua, sairaus kovensi vähän kerrassaan otettaan. Ilman taistelua Heikki ei kuitenkaan antanut sairaudelle periksi. Heikki ihali Kari Tapiota ja hänen laulujaan. Yksi suosikeista oli laulu Myrskyn jälkeen. Sen sanat jotenkin sopivat myös Heikin elämään, tässä muutama säe:

"Myskyn jälkeen nyt nähdä saan, auringon taas käyvän hehkumaan.
Tiedän tään, vielä kerran nään sateen kaaren pään ja sinne jään."

  Sain tutustua Heikkiin ja Irmaan, kun Tiina ja Tapani kihlautuivat. Heistä tuli meidän uusia hyviä, läheisiä sukulaisia,joiden kanssa on oltu paljon tekemisissä. Heikissä tulivat esiin etelä-pohjalaisen ja kurikkalaisen miehen hyvät ominaisuudet. Luotettava, luja, periksiantamaton ja sanansa mittainen mies, jonka pinnan alla oli myös herkkyyttä ja hyvää huumorintajua. Heikin lujuudesta olkoon esimerkki hänen ihan viimeisistä elinpäivistään. Heikki kertoi itse minulle seuraavaa: "Lääkäri määräsi minut jäämään sairaalaan, mutta minä sanoin, että minut viedään kotiin, tästä ei enää keskustella, PISTE!" Niinpä Heikki sai siirtyä ajan rajan toiselle puolelle omassa kodissa.

Heikki teki elämäntyönsä  konemiehenä ja viimeiset vuotensa ennen eläkkeelle siirtymistään kirvesmiehenä. Kummassakin työssä hän oli todellinen ammattilainen. Hänen kirvesmiehen taitojaan sain itsekin ihailla, kun rakennettiin Tapanin ja Tiinan kotia. Ei sellaista ongelmaa tullut vastaan, mihin ei Heikillä olisi ollut ratkaisua. Lastensa auttaminen heidän rakennushankkeissaan ja muutenkin oli Heikille ykkösasia eikä hän niissä itseään säästellyt, päin vastoin.

Lasten lapset olivat Heikille, niin kuin meille kaikille isovanhemmille, tosi tärkeitä. Aina kun tavattiin, puhtuttiin Artusta ja Eerosta, samoin kuin Oonasta ja Neasta, heidän opiskeluistaan ja harrastuksistaan. Vielä viimeisellä kerralla, kun olin Heikin luona viikkoa ennen hänen pois menoaan, puhuttiin paljon Oonan koventuneista hiihtotreeneistä, miten Oona ne kestää. Minä sanoin, että varmasti kestää, eikös hän ole pappaansa tullut. Siihen Heikki lisäsi, että kumpaanko pappaan. "Voima ja periksiantamattomuus on varmasti Heikki-papan perua", sanoin minä. Heikkiä nauratti.
Tässä voi todeta, että ei ole Heikin ja Irman elämä mennyt hukkaan, kun ovat saaneet ihania lapsia ja lasten lapsia, jatkuvuus on näin turvattu. Surun keskelläkin voi todeta, että elämän on jatkuttava ja se jatkuu. Sitä jota kaipaamme, emme menetä koskaan. Sitä jota rakastamme, kaipaamme aina.
Eläkäämme vanhan kiinalaisen sanonnan mukaan:
 
"Et voi estää murheen lintuja lentämästä
pääsi yli, mutta voit estää niitä
rakentamasta pesää hiuksiisi."



tiistai 30. heinäkuuta 2013

"Rakas Karjala" Karstulan kesäteatterissa

Olimme viime sunnuntaina Eläkeliiton Töysän yhdistyksen kesäteatterimatkalla Karstulassa, Wanhoissa Vehkeissä. Täysi linja-autolastillinen oli jälleen mukana, vierivät kivet eivät sammaloidu!

Minulla oli aivan erityinen syy lähteä matkalle, esitettiinhän siellä niin läheisesti myös minunkin elämääni liittyvä ja koskettava näytelmä Rakas Karjala. Tämä Heikki Luoman kirjoittama näytelmä sijoittuu ajallisesti kesään v. 1944. Elettiin välirauhan aikaa, joilloin karjalaiset olivat päässeet palaamaan takaisin omiin koteihinsa tai tässä tapauksessa kotinsa raunioille. Uusi koti oli jo viittä vaille valmis, kun sodan uhka alkoi lisääntyä. Kuitenkin usko siihen, että tänne saadaan jäädä oli kova, "tänne myö kuulutaan ja tääll myö jaksetaan ellää". Toiveikkuus on ehkä oikea sana kuvaamaan näytelmässä olevan Martikaisen perheen tuntoja. Siellä oltiin ystäviä jopa sotavanki Vladimirin kanssa. Se oli sitä tyypillistä karjalaisuutta, toisesta ihmisestä piti pitää huolta olipa se sitten sotavanki tai muu ihminen.

Niin moneen kertaan talon isäntä tuli sanoneeksi: "Täält mie en lähe minnekkään, omast kotoain". Hienosti oli näytelmässä tuotu esille se suunnaton epätoivo ja pettymys, kun tärkeät tavarat piti jo toista kertaa sulloa nyytteihin, kun lehmiin piti laittaa nimilaput ja viedä junaan ja kun loppujen lopuksi piti uusi pirtti laittaa palamaan. "Tätä mie en ainakaan jätä ryssille", oli isännän epätoivoinen huudahdus.

 Piti siinä tällaisen herkän karjalaispojan kerran jos toisenkin silmiä pyyhkiä. Olin 6-vuotias, kun toiselle evakkomatkalle lähdettiin. Muistan siellä oloajoista aika paljon. Kun näytelmässä putosi pommi lähelle pihapiiriä, elävästi tuli mieleen, että meidänkin pihaan putosi pommi ja kuinka heinäpellolla ollessamme piti mennä pellon ojaan piiloon, kun pommikoneiden ääniä alkoi kuulua. Välirauhan ajan loppuvaiheita elettiin meilläkin jatkuvan pelon vallassa, kun vielä vanhin veljeni oli rintamalla ja isä ikänsä puolesta linnoitustöissä. Äiti oli turvana ja tukena ja kantoi kaikkein suurimman tuskan kodin jättämisestä ja tavaroiden (nyyttien) kokoamisesta, mitä mukaan otetaan, miten päästä tavaroiden ja lehmien kanssa pois saaresta, meidän kotihan oli Laatokan saaressa.

Nähtyäni tämän näytelmän kaikkein eniten pintaan nousi arvostus ja surullinen mieli äitiäni ja isääni kohtaan, surullinen mieli siitä, miten hirmuisen kovan elämän he joutuivat läpi käymään. Meidän sisaruksia on ollut kaikkiaan 14. Heistä äiti ja isä joutuivat saattamaan hautaan peräti kymmenen pientä lastaan. Sitä surun määrää ei oikein pysty ymmärtämään. Ja kaiken tämän lisäksi he joutuivat kaksi kertaa jättämään kotinsa ja lähtemään kohti tuntematonta päämäärää. Ensimmäinen evakkomatkamme suuntautui Pattijoelle ja toinen evakkomatka suuntatutui Keski-Suomeen, ensin Jyväskylän maalaiskuntaan Nyrölään ja sieltä vihdoin ja viimein omaan kotiin Äänekoskelle. Vaikka katto löytyi pään päälle, koti se ei ollut eikä se siltä tuntunut. Lapsi sitä ei ymmärtänyt, mutta niitä äidin ja isän tunteita ei edes pysty kuvailemaan, kun ei itse voinut edes sängyn paikasta päättää tai milloin isäntäväelle sopi, että evakkoäiti voi tulla keittiöön omalle väelle ruokaa laittamaan. Olen monta kertaa puheissani täällä Etelä-Pohjanmaalla sanonut, että jos jonkun heimon piti joutua evakoksi, se oli karjalainen heimo. Miksi? Siksi, että karjalaiset ovat eniten sopeutuvaisia, luonteeltaan välittömiä, seurallisia, itku ja nauru ovat lähekkäin. Itku muuttuu niin helposti nauruksi.

Sanotaan, että kaikella on tarkoituksensa.  Käytyäni kerran oman syntymäkotini kivijaloilla, en ymmärrä, miksi Neuvostoliiton piti saada Karjala (kaunis Karjala). Karjalan kaunis maisema, Laatokan kauniit rannat kasvavat pusikoita, luonto on raiskattu. Siellä käydessäni mietin, miltähän nämä alueet näyttäisivät, jos olisivat saaneet olla osa Suomea. Luultavasti Suomen kukoistavinta ja kauneinta aluetta. Se olisi nykyisen Venäjänkin etujen mukaista.

Valtioneuvos Johannes Virolainen tapasi karjalaiseen tapaansa sanoa:"Kaikk mänj, mutt muistot jäi". Laitan tähän loppuun ikään kuin kaihoisan tunnelmani huipennukseksi Aili Runteen laulun Laps olen köyhän, kauniin... sanat. Sen muistan, että äitini ja isäni toivoivat Karjalan palauttamista viimeiseen hengen vetoonsa asti.


 
Laps olen köyhän kauniin Karjalan
Laps olen köyhän, kauniin Karjalan,
nyt vaikka vierahissa vaellan.
Siell äiti tuuditti mun kehtoain
ja laulut Laatokan ma kuulla sain.
Kun tyyni milloin oli pinta veen,
ma kuulin niinkuin soinnut kanteleen.
Kun myrsky sai, löi aallot rantoihin.
Ma niitä pelkäsin ja rakastin.
Sinne, sinne kaipaan ain
missä kerran kehdon sain.
Pois täältä kaipaan kotiin Karjalaan.

Laps olen köyhän kauniin Karjalan,
vaan perinnön sain kaikkein kalleimman.
Sain laulun, soiton lahjan sydämeen.
En niitä vaihtais onneen maalliseen.
Kun kaipaus saa mielen murheeseen,
teen lauluun surullisen säveleen.
Kun ilon riemun vuoro milloin saa,
se myöskin lauluissani kajahtaa.
Silloin joulu aina ois,
onnen rintaani se tois,
jos pääsisin taas kotiin Karjalaan.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Päivät eivät ole samanlaisia

Mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän on erilaisia remppoja ja sitä epävarmempaa on tehdä suunnitelmia monen päivän päähän. On vain yritettävä elää tätä päivää niin hyvin kuin kulloinkin pystyy.
Eilen meillä oli terveyden suhteen niin hyvä päivä, että uskallettiin lähteä heti aamusta pyöräretkelle.
Neljä ensimmäistä vuotta täällä Töysässä asuimme Tohnin kylällä. Minä olin opettajana ja Hilkka kävi töissä Töysän meijerillä, hänhän on koulutukseltaan meijerikkö. Mainitsen tämän siksi, että pyöräretkemme suuntautui juuri Tohnin kylälle. Siinä ajellessamme hiljalleen hyvää pikitietä pitkin oli hyvä muistella yli 50 vuoden takaisia Tohnissa oloaikojamme. Se oli täyttä nuoren parin elämää keskellä mukavaa kyläyhteisöä. Kaikissa tien varren taloissa asuu edelleenkin meille tuttuja ihmisiä. Ohitettiin Niemiahon talo, pihassa komeita halkopinoja. Seuraavaksi oli Niemisen Mirjan ja haitaristi-Reijon talo. Sitä vasta päätä on edelleen Savolaisen kaupparakennus. Eihän siinä ole enää vuosikymmeniin kauppaa pidetty. Minulle se kauppa on erityisen muistorikas. Kun ensimmäisen kerran v. 1960 tulin katsomaan uutta työpaikkaani, Tohnin koulua, kävin juuri Savolaisen kaupasta kyselemässä ajo-ohjeita koululle. No, se siitä.

Matka jatkui siitä Raiskin mäelle. Silläkin kohtaa muistelin, kuinka eräänä talvena Mosse-autoni ei päässytkään ensi yrittämällä Raiskin mäen päälle, vaan alkoi luistaa alamäkeen, ei kuitenkaan mennyt ojaan asti. Tie oli liukas eikä silloin vielä ollut nastarenkaita. Senkin muistin, että olimme silloin tulossa Isotalon Hilman kanssa Peltosen vanhan isännän hautajaisista. Me opettajat olimme lähes poikkeuksetta mukana kaikissa hautajaisissa ja muissa perhejuhlissa, mitä kylällä järjestettiin. Isotalon Hilma-ope useimmiten piti myös puheen. Minä olin silloin vielä tosi arka puhumaan(olen kai sitä vieläkin).
Kukkolan Olli-Pekan heinäpellolla oli oikein matkailunähtävyys. Siellä oli nimittäin heinäseipäitä. Nykyäähän heinistä tehdään tuorerehua ja niitä valkoisia "strutsin munia" on pellon reunat täynnä. Muistelimme sillä kohtaa sitäkin, miten viitisenkymmentä vuotta sitten meillä oli Hilkan kanssa tärkeä tehtävä Kukkolan tuvassa. Siellä oli Olli-Pekan ristiäiset ja me olimme kummeina(Hilkka sylikummina). Vilho-isäntä oli siihen aikaan Tohnin koulun taloudenhoitaja. Nyt tämä meidän kummipoikamme on toimittanut meille jo monena vuotena hyvät, koivuiset takkapuut.

Koulun tienhaarassa sitten oikein pysähdyimme. Kyllä tuli monet hyvät muistot mieleen. Tohnin koulu oli tosiaan ensimmäinen työpaikkani. Ensimmäisen kesälomani ajan olin töissä omaa kouluani remontoimassa(ihan hanttihommissa) Asuin viikot Keskisen Anna-Liisan hyyryläisenä. Tohnissa ollessani meille syntyi ensimmäinen lapsemme, Pasi, jonka kastetilaisuuskin pidettiin omassa luokassani, kastepappina oli Pekka Lavaste. Tapasimme ihan yllättäin muutama päivä sitten Anna-Liisan ja hänen tyttärensä, Katariinan, Keskisellä. Oli siinä NIIN paljon muisteltavaa.Katariinalla oli muistoissaan tosi paljon noilta yhteisiltä vuosilta, välillä siinä vähän "vetisteltiinkin". Ihana tyttö se Katariina oli silloin 50 vuotta sitten ja yhtä ihana ihminen hän on vieläkin. Asustelee Lahdessa ja tekee lastentarhan opettajan töitä siellä. Tohnin kylä oli minulle aivan erityinen kylä ollessani valtuuston puheenjohtajana lähes neljännes vuosisadan.

Tohnin mäki on niin jyrkkä, että piti ihan pelätä, onko pyörän jarrut kunnossa. Hyvin siitä selvittiin. Vähälampikin toi monenlaisia muistoja. Pidin siellä parina kesänä muistaakseni uimaleirin. Koska rannassa ei ollut laituria, pyysin Tohnin Väinöä kaverikseni ja teimme mielestäämme aika hyvän laiturin. Väinö oli siellä ollessammne minun metsästyskaverini ja opettajani. Katariina muisteli, että meillä oli usein lintupaistia. Se oli kyllä vain ja ainoastaan Väinön ansiota. Minä useimmiten ammuin "tuulen ja hännän" väliin.

Housunkylän piki tie on ensimmäinen päällystetty tie Töysässä. Se oli turveliikenteen ansiota. Ruuhelan ja Tuokon talojen paikkeilla vilkuilimme Housun järven toiselle puolen. Näkyihän siellä se mitä katseillamme etsimme, meidän entinen huvilamme, Pöksylä. Pöksylästä meidän piti luopua, kun rakensimme oman talon. Velkojen maksu otti niin koville, että huvilasta piti luopua. Piti laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Lintukallion tietä sitten köröttelimme kotiin tosi väsyneinä, minä enemmän kuin Hilkka. Kaikkine muisteluksineen meiltä taisi matkaan kulua peräti kolme tuntia. Hyvä matka, hyvä me !!!!!!

video
Olli-Pekka Kukkolan heinäpellon reunalla (amatöörikuvaus)

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Onnellisuus, mitä se on

Olin viime keskiviikkona Alavuden ikäihmisten neuvoston kokouksessa (ainoa kunnallinen luottamustehtäväni!) Kokouksen jälkeen menimme kaikki kuuntelemaan tohtori Jenni Kulmalan luentoa ikääntyvien ihmisten onnellisuudesta ja hyvästä olosta. Olipa mielenkiintoinen 2-tuntinen.

Jokainen on oman onnensa seppä-vai onko? Me ihmiset olemme erilaisia. Onnellisuus tarkoittaa jokaiselle hieman eri asioita. Maidenkin välillä on eroja. Tutkimusten mukaan Pohjoismaissa, Pohjois-Amerikassa ja Austraaliassa asuvat onnellisimmat ihmiset keskimäärin. Ikäkin vaikuttaa onnellisuuteen. Onnellisuuskäyrä on alimmillaan 30-40 vuoden iässä ja tämmöiset minun ja Hilkan ikäiset mummut ja papat olisivat onnellisimmassa iässä. Onkohan vain, kun kivistää sieltä ja kivistää täältä.

Onnellisuuden kannalta hyvin tärkeäksi on osoittautunut se, kun katsoo elämää taakse päin, olenko saanut elämältä sen, mitä olen tavoitellutkin, ovatko tavoitteet täyttyneet. Tapsa Rautavaaran laulussa sanotaan: En päivääkään vaihtaisi pois. Jos rehellinen olen, kyllä minä jonkun päivän ihan varmasti vaihtaisin, vaikka muuten olenkin hyvin onnekas ja onnellinen ihminen.

Mielenkiintoinen oli pitkässä avioliitossa eläneiden onnellisuus käyrä. Se on U:n muotoinen. Alussa on 2-3 kuherrusvuotta, mutta sitten onnellisuuskäyrä tuon tutkimuksen mukaan menee alas päin kuin lehmän häntä. Onnellisuus on huonoimmillaan, kun on yhteistä taivalta takana päin 25 vuotta. Tämän jälkeen onnellisuus alkaa kasvaa ja 35 avioliittovuoden kohdalla ollaan samalla onnellisuustasolla kuin oltiin kuherrusvuosien aikana, siinä kohtaa alkavat uudet kuherrusvuodet. Tosi on!!!!!! Me on Hilkan kanssa oltu yhdessä jo 52 vuotta ja kuhertaminen sen kuin jatkuu!!!


Vanhan ihmisen onnellisuus on niin monesta asiasta kiinni. Onko minulla ystäviä, jaksanko osallistua ikäihmisten rientoihin, onko eläke niin pieni, ettei sillä retkille ja matkoille lähdetä, hyvä, kun asumiseen, ruokaan ja lääkkeisiin on varaa. Nykyään joka kolmas ihminen on yksinäinen tai ainakin kokee yksinäisyyttä. Naiset kokevat yksinäisyyttä enemmän kuin me miehet, vaikka ainakin itse olisin luullut asian olevan ihan päin vastoin. Sekin oli mielenkiintoinen tutkimuksen tulos, että henkilöt, jotka pitivät säännöllisesti yhteyuttä sisaruuksiinsa, kokivat jopa terveytensä paremmaksi.

Mieltä virkistäviä ja jopa muistia parantavia vaikutuksia oli säännöllisellä liikunnalla ja musiikin kuuntelulla. Tämä on ihan tutkittua tietoa. Musiikin kuuntelu vähentää kivun tunnetta, poistaa stressiä, laajentaa verisuonia, mikä taas parantaa sydämen ja aivojen toimintaa. Miellyttävän musiikin kuuntelu renteuttaa, aivan kuin olisi hierojalla käynyt. Toisaalta epämukava musiikin jumputus lisää stressiä. Aika moni luennon kuuntelija näytti tyytyväiseltä, kun luennoitsija sanoi: Ihmisellä on eniten hyviä elinvuosia jäljellä, jos hän on seitsemänkymppisenä "hieman pullukka".

Oman kokemuksen perusteella hyvän elämän takeena näin vanhoilla päivillä on se, että saisi olla omassa kodissa, ettei joutuisi laitoshoitoon ainakaan pitkäksi aikaa, että saisi elää puolison kanssa yhteistä elämää mahdollisimman kauan ja kolmanneksi tietysti se, että jonkinlaista terveyttä riittäisi vielä edes muutamaksi vuodeksi.

Tuo alussa mainitsemani luento loppui diaesityksseen, jossa vaihtuivat kauniit luontokuvat ja taustalla soi Irwinin laulu:

 Maailma on kaunis ja hyvä elää sille
Jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja mielen vapaus ja mielen vapaus

On vapautta kuunnella metsän huminoita
Kun aamuinen aurinko kuultaa kallioita
Ja elää elämäänsä ja elää elämäänsä

On vapautta valvoa kesäisiä öitä
Ja katsella hiljaisen haavan värinöitä
Ja elää elämäänsä ja elää elämäänsä

 On vapautta istua iltaa yksinänsä
Ja tuntea, tutkia omaa sisintänsä
Ja elää elämäänsä ja elää elämäänsä

On vapautta vaistota viesti suudelmasta
Ja olla kuin kaipua aina jatkumasta
Ja elää elämäänsä ja elää elämäänsä


Esityksen jälkeen salin täyteinen yleisö oli monta minuuttia hiiren hiljaa- koskettavaa, sanoisin minä