Hiljaista yhteiseloa

 

Tässä sitä nyt oleillaan, tasaista hiljaiseloa, niin kuin otsakkeeseen laitoin.

Hilkka on ollut nyt taas vuorohoidossa keskiviikosta lähtien, kun minulla oli lääkärissä käyntejä keskussairaalassa kahtena päivänä, torstaina ja perjantaina. Tällä kertaa ei minulla mitään vakavaa ilmennyt ja hyvä niin.

 

Kotioloissa on Hilkan kanssa sujunut tosi hyvin. Karkailut ja äksyilyt ovat jääneet kokonaan pois, mikä ei tarkoita sitä, etteikö hän olisi joka päivä "kotiin" lähdössä, mutta vain minun kanssani ei yksin. Muistilääkärin puheilla olen hiljattain ollut(yksin), hieman lääkitystä muutettiin ja ihan hyvään suuntaan. Pieni annos rauhoittavia lääkkeitä painotetaan enemmän iltaan, että yöt olisivat rahallisempia, yörauhattomuutta nimittäin alkoi olla yhä enemmän ja enemmän, mutta lääkityksen muutoksella asia korjautui ainakin tällä kertaa. Niin sanotut virkkupäivät ovat kyllä kullan arvoisia, oikeastaan tärkeämpiä kuin vuorohoitojaksot. Minulla on vieläkin huono omatunto siitä, kun Hilkka on vuorohoidossa, että eikö minun pitäisi kuitenkin jaksaa oma vaimo hoitaa kotona, kun kerran olen papin edessä luvannut auttaa puolisoa myötä- ja vastamäessä. Ammatti-ihmiset ja omat lapsetkin korostavat kuitenkin aina sitä, että minun on pidettävä huolta itsestäni, ettei käy niin, että meitä on kohta kaksi laitoshoidossa. Tottahan se on. Viime viikonlopun olin virkistäytymässä tyttäreni Tuulan luona Jyväskylässä, vietettiin isä-tytäraikaa. Hyvä ja rentouttava viikon loppu minulle, nyt taas jaksaa, kun huomenna haen Hilkan kotiin. Hilkka onkin kotona kolme viikkoa, vain virkkupäivissä käydään ja päivittäin Elviirassa syömässä.

 

Viimeaikaisten uutisten pelottamana ei kyllä haluta joutua mihinkään laitokseen, ainakaan yksityiseen.  Mutta eipä se ole itsestä kiinni, voi olla yksi pieni hetki ja ollaankin jo laitoshoidon tarpeessa. Toisaalta ei kannattaisi etukäteen murehtia asioita, kun vain osaisikin olla murehtimatta.