keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Surutyö

  Siskoni Hellin kuolemasta on nyt kulunut jo lähes kaksi kuukautta. Moni ystävä on sanonut, että hautajaiset ovat ikään kuin taitekohta, siihen, että alkaa vähitellen päästä kiinni normaaliin elämään. Sisko-Hellin hautajaiset pidettiin 7. 11. Hellin läheiset sukulaiset ja ystävät olivat saattamassa Helliä taivasmatkalle. Moni paikalla ollut on sanonut, että muistotilaisuus oli Hellin näköinen, herkkä, lämminhenkinen. Kaikissa käytetyissä puheenvuoroissa tuli esille Hellin poikkeuksellisen nöyrä, auttavainen, ketään loukkaamaton luonne, enkeli jo eläessään.

 Vie aikansa ennen kuin oikein tajuaa, ettei Helli ole enää meidän keskuudessamme. Se aika ei ole vielä, sen olen monta kertaa viime viikkojen aikana huomannut. Vuosikausien yhteiselon aikana meille ehti tulla jo perinteisiä tilaisuuksia, pieniä ja isoja, joissa Helli oli perheeseemme kuuluvana aina mukana. Kun käytiin Jumalanpalveluksissa, Helliä pyydettiin aina mukaan, kun mentiin Tuuriin kaupoille, Helli oli useimmiten mukana, perheen yhteisissä ruokailuissa Helli oli aina mukana, sukuloimaan Keski-Suomeen mentiin aina yhdessä, lasten ja lastenlasten synttäreillä Helli-täti oli aina mukana. Nyt on totuttava siihen, ettei Helliä ei enää ole, tai on mutta vain muistoissamme. Surullista!

En ole oikeastaan koskaan ennen ajatellut surutyötä, vaikka esimerkiksi omat vanhemmat ovat kuolleet. Johtuikohan se siitä, että silloin oli niin kiinni opettajan työssä ja monissa luottamustoimissa, ettei kerennyt edes ajatella asiaa siltä kantilta. Sitä vaan mentiin eteen päin. Nyt on toisenlaiset tunteet, on aikaa surra. Suru ja ikävä iskevät aivan yllättäin milloin missäkin. Siihen ei tarvita muuta kuin Hellin kuvan näkeminen tai joku asia, mitä tehtiin Hellin kanssa yhdessä. Olen käynyt pari kertaa viikossa Hellin asunnolla tarkastamassa, että kaikki on siellä kunnossa, mutta en ole vielä kertaakaan selvinnyt siellä käynnistä etteikö itku ole päässyt yllättämään. Siellä Hellin asunnossa on niin paljon sellaista, mikä nostaa tunteet pintaan. Ei tarvitse muuta kuin oven avaa, kun sieltä tulvahtaa tuoksu, joka on ominaista vain Hellin asunnossa, ei missään muualla. Hautajaisjärjestelyissä oli niin paljon tekemistä, että se aika meni surun kannalta helpommin, mutta nyt kun on aikaa, tulee suru ja kaipaus voimakkaasti esille. Se näkyy esimerkiksi siten, ettei mikään tekeminen oikein kiinnosta, vaikka tiedän, että juuri kaikenlainen tekeminen helpottaa. Kukaan toinen ei voi tietää toisen ihmisen surun ja siitä johtuvan kivun määrää, itse sen vain tuntee. Niin ainakin itse ajattelen ja luulen, että vähitellen elämässä alkaa tulla tilaa uusille asioille, alkaa tulla taas halua tehdä niitä asioita, joista tykkää.

Elämä on jatkuvaa muutosta, se opettaa hyväksymään muutoksia, se opettaa myös luopumisen taitoa. Ajattelen niin, että surutyö, millainen se itse kullakin on, auttaa päästämään irti siitä, minkä on peruuttamattomasti menettänyt.
Kotimaa lehdessä oli erään karjalaismummun haastattelu. Siinä hän sanoi viisaasti: "Kerran täält on lähettävä, siihen mie tyyvyn". Samalla hän kiitteli kaikesta saamastaan avusta sanoen: " Miul ei oo mittää, millä mie korvaisin, mutta Taivaan Isä kyllä korvaa." Tämä karjalaismummu muistuttaa kovasti Helliä ja Hellin luonnetta.
Millä mie korvaisin.....


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti