Helli oli sairas ihminen. Muutama vuosi sitten Helli joutui olemaan 3 kuukautta sairaalassa lonkkamurtuman takia. Sitkeästi hän paransi itsensä jopa sauvakävelykuntoon. Keväällä häneltä halkesi polvilumpio eikä jalka vieläkään ollut terve. Viime viikkoina Hellin kunto selvästi huononi, sen näki hänen kasvoistaan, ennen niin eläväinen ihminen muuttui laihaksi ja sairaan näköiseksi. Veriarvot olivat lähes kauttaaltaan ohjearvojen ulkopuolella. En olisi millään päästänyt häntä lähtemään viikon matkalle Turkkiin. Hellin teki kuitenkin niin kovasti mieli lähteä ottamaan aurinkoa, ettei siinä minun eikä veljemme, Väinön, puhumiset auttaneet. Helli oli tottunut tekemään itse päätökset, eikä siihen ollut muilla sanomista. Oliko siinä jonkinlaista kohtalon johdatusta, että Hellin elämän piti päättyä ulkomaan matkalla, joista hän niin kovasti tykkäsi.
Monenlaisia Hellin elämään liittyviä asioita pyörii päässäni, kaiken kaikkiaan hyviä muistoja. Helli syntyi Laatokan saaressa, Putsinlahdessa Sortavalan maalasikunnassa. Karjalaistyttönä hän joutui jättämään Karjalan kotinsa kahteen kertaan ja muuttamaan sodan jaloista. Ensimmäiselle evakkomatkalle lähdettäessä Helli oli 8-vuotias ja toiselle lähdettäessä 13- vuotias. Talvisodan aikaan asuimme Pattijoella, kunnes välirauhan aikaan pääsimme takaisin hetkeksi Karjalaan. Kun koti siellä oli juuri saatu kunnostettua, tuli uudelleen käsky lähteä evakkoon, tällä kertaa Keski-Suomeen, ensin Jyväskylän maalaiskuntaan, Nyrölään ja sieltä Äänekoskelle Koiviston kylälle, jonne isämme rakensi meille uuden kodin. Tila oli ns. kylmä tila, jossa ei ollut rakennuksia eikä peltoa, vain metsää. Kaikki piti tehdä alusta alkaen, pellot raivata, asuinrakennukset, navetat ym. rakentaa. Kaikki tämä tehtiin sodan jälkeisinä vuosina. Helli oli nuorena tyttönä, alle kaksikymppisenä, kaikessa mukana, jopa raskaissa miesten töissä. Olisiko siinä syy siihen, että Helli oli koko elämänsä ajan, ihan viimeiseen hengen vetoonsa asti sitkeä ja periksi antamaton.
Saatuaan koulutusta ompelijaksi hän muutti vuonna 1956 Helsinkiin. Kaikki työ ei siellä aluksi ollut ompelija työtä, mutta suurin osa. Oltuaan 40 vuotta Helsingissä ja eläkkeelle pääsyn lähestyessä aloimme houkutella Helliä tänne meidän luo Töysään. Oma ja ihka uusi rivitaloasunto löytyi lähellä järven rantaa. Laatokan saaressa lapsuutensa kasvaneena järven läheisyys tuntui Hellistä hyvältä. Meistä Hellin läheisimmistä sukulaisista tuntui tosi mukavalta ja tärkeältä, että hän muutti tänne meidän luo. Ajattelimme, että nyt Helli on täällä eläkevuosinaan sukulaisiaan lähellä, täällä on hänen turvallista viettää eläkepäiviä. Seurallisena karjalaisena Helli löysi heti paljon ystäviä ja toimintaa. Hän oli mukana seurakunnan lähetystoiminnassa, teki siellä valtavan määrän vapaaehtoistyötä, aina valmiina auttamaan. Naisten sauvalenkit tiistaisin olivat Hellille kaikki kaikessa, vaikkei hän viime aikoina kyennyt, muuta kuin tulemaan lenkin lähtöpaikalle tapaamaan ystäviään. Muutenkin hänellä oli paljon tekemistä, taitava ompelija kun oli. Aivan viimeisiin päiviin asti hänellä oli ompelutöitä ja hän halusi niitä tehdä, vaikka kuntokin oli joskus tosi huono. Hänen käsistään lähti lukematon määrä kauniita kastemekkoja, hääpukuja ja kaikkea siltä väliltä. Kuinkahan monta röyhelömekkoa Helli tekikään meidän omille lapsille ja lasten lapsille. Kiitollisina he nyt muistelevat isotätiään ja tätiään, kuinka esimerkiksi niin Tuula kuin Tiinakin vihittiin Helli-tädin tekemissä hääpuvuissa.
Osanottokukkien ja kynttilöiden paljous meidän olohuoneen pöydällä kuvastaa sitä, miten paljon Hellillä oli täällä ystäviä ja miten paljon hänestä pidettiin. "Hän oli enkeli taivaasta", sanoi eräs Hellin ystävä meillä käydessään. Avulias, huomaavainen, ei pahaa sanaa kenestäkään, kuvastavat Hellin karjalaista luonnetta. Kun Helli täytti 80 vuotta, Tuulan tytär, Veera, lauloi Hellille Johanna Kurkelan kauniin laulun, jonka sanat koskettavat nyt vielä enemmän, kun Helli ei enää ole.
"Kaunis pieni ihminen, sä olet ainut laatuinen. Mitä vastaan tuleekaan, toista sua ei milloinkaan. Keskellä ihmettä, sen tajuu vasta jälkeen päin. Taidat aavistaa jo sen, yksin täytyy jokaisen, polku mennä pimeään..."
Helli oli minulle enemmän kuin sisko, hän oli kuin oma lapsi tai kuin oma äiti, hän kuului meidän perheeseen, hänen ei tarvinnut täällä Töysässä olla yksin. Niin me haluttiin sen menevän. Luulen niin, että Helli vietti onnellisimmat vuotensa täällä Töysässä, oli touhua ja toimintaa, hän oli yksi meistä. Kaikkein pahimmalta nyt tuntuu se, että juuri viimeiset elinpäivänsä hän joutui olemaan yksin. Kun muut ryhmän jäsenet joutuivat matkustamaan kotimaahan, Helli jäi yksin, ummikkona vieraaseen maahan. Onneksi saimme pitää puhelimen kautta yhteyttä. Vain Hellin kahtena viimeisenä elinpäivänä puhelin oli mykkänä, Helli oli jo tuolloin matkalla maahan, jossa ei ole kipua eikä yksinäisyyttä. Nyt Hellillä on varmasti hyvä olla siellä enkelinä äidin, isän ja 12 sisaruksen luona. Meidän perheessä on ollut 14 lasta ja nyt meitä on jäljellä enää kaksi, Väinö-veli ja minä.
Eräässä hengellisessä laulussa on sanat: mä pelkään elämää, että se elämättä jää. Hellillä elämä ei jäänyt elämättä, hän eli täyttä elämää kuolemaansa asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti