Elämän murroskohtia

Jokaiselle ihmiselle tulee elämänsä aikana tilanteita, joiden yli ja läpi ei millään meinaa päästä, ilman henkisiä painiskeluja, masennuksia ym.
Urheiluhulluna ihmisenä olen surullisena seurannut monen huippu-urheilijan henkisiä kipuiluja uran lopettamisen hetkellä. Varmaan useimmat kärsivät hiljaa itsekseen, eivätkä avaudu kenellekään siitä, miten paha olo heillä saattaakaan olla. Kun urheilu on siihenastisen elämän täyttävä asia ja kun se loppuu, mitä urheilijan pään sisällä liikkuu. Vielä äsken olin median mielenkiinnon kohteena, yhteisön keskipisteenä, ihailun kohteena, ns. ystäviä pilvin pimein ja nyt sitten olen yksin, kukaan ei minua huomaa tai huomioi, olenko enää minkään arvoinen, onko minusta enää mihinkään jne. jne.
Niin kuin tiedämme, hetikään kaikki eivät sitä henkisesti kestä eivätkä osaa tai halua hakea ammattilaisen apua. Silloin jos koska sitä kaverien ja ystävien apua tai vertaistukea tarvittaisiin, mutta missä he ovat?

Kun ajattelen oman elämäni murroskohtia, tulee mieleen monia. Eläkkeelle jääminen oli yksi sellainen. Ei ollutkaan enää joka-aamuista kouluun menoa, työyhteisö ei antanut sisältöä elämääni. He olivat siellä Iivarissa, minä kotona, tyhjää aikaa oli hirvittävän paljon. Onneksi minulla oli harrastuksia ja eläkeliittolainen toiminta astui kuin pelastuksena elämääni. Sitäkään aikaa ei loputtomasti kestänyt ja sitten oli taas tosi tyhjä olo. Eläkeliitosta olin saanut hirmuisen määrän yhteistyökumppaneita ja tuttuja. Niin se vaan menee, että kun jostain toiminnasta jää pois, sitä vieraantuu, mukana olokaan ei tunnu enää niin mukavalta kuin ennen. Onneksi on perhe, vaimo ja lapset ja lasten lapset!!!!

 Murroskohtia elämässämme Hilkan kanssa ovat olleet omien vanhempien sairastumiset ja poismenot. Niin kovaa ihmistä ei olekaan, jota läheisen kuolema ei koskettaisi ja jopa masentaisi. Ankarin ja ahdistavin tilanne meidän pitkän yhteiselon aikana on varmasti ollut meidän ensimmäisen lapsemme syntyminen kuolleena. Eipä sitä ikinä unohda, miltä tuntui kantaa oman lapsen pientä arkkua sylissään haudan lepoon.

Me ihmiset totumme ja kiinnymme tietynlaiseen  elämäntilanteeseen usein liian voimakkaasti. Lapsia ei haluaisi millään päästää maailmalle heidän aikuistuttuaan, kun on tottunut siihen, että he ovat aina meidän silmissämme. Joku on sanonut, ettei saisi rakastuakaan liikaa, kun kumminkin joutuu jossain vaiheessa rakkaistaan luopumaan. Terveys on sellainen asia, mitä taidamme itse kukin pitää itsestään selvyytenä. Entä sitten, kun tulee vakava sairaus itselle tai läheiselle, tuntuu, että elämä kaatuu päälle. Ei meinaa millään löytää polkua, mitä seuraamalla pääsisi eteenpäin. Kuitenkin eteen päin on mentävä, tavalla tai toisella.

Mitä vanhemmaksi ihminen elää, sitä useammin käy mielessä, että tässäkö tämä nyt oli- minun elämäni. Ainakin minun kohdallani tuollaiset ajatukset on mielessä varmaankin turhan usein. Eihän sitä tiedä mitä tuo Taivaan Isä on viisaudessaan minulle vielä suunnitellut - sitäpä tässä jään odottelemaan.

Tulipa turhan synkkää tekstiä tällä kertaa, sellaista vanhan papan hourailua-sanoisin!