Syyllisyyden tunne

Olen elämäni aikana istunut lukemattomissa kokouksissa ja keskustelutilaisuuksissa. Omasta mielestäni olin aika pidättyväinen puheenvuoroissani. Tietoisesti yritin välttää kärjekkäitä ja toisia loukkaavia puheenvuoroja. Siitäkin huolimatta jälkeen päin aika usein tuli "pähkäiltyä" sanomisiani, että mitä varten tulikaan sanottua noin, miksen sillä kohtaa pitänyt suutani kiinni. Siis toisin sanoen syyllistin itseäni aika usein ja useimmiten ihan turhaan.

Joku on sanonut viisasti, että sanat ovat kuin ammuttu nuoli, niitä ei saa takaisin vaikka kuinka haluaisi.

Kyllähän syyllisyyden tunnetta on muutoinkin ihan tarpeeksi. Ajatellaanpa vaikka lasten kasvatusta. Ainakin itse tunnen tosi kovaa syyllisyyttä siitä, että olin niin paljon poissa kotoa erilaisten luottamustehtävien takia. Kaiken lisäksi silloin, kun lapset olivat pieniä, olisivat varmaankin tarvinneet läsnä olevaa isää. Ja isä piti luottamustehtävien hoitamista tärkeämpänä kuin lasten ja Hilkan kanssa olemista. Onneksi lapsilla oli hyvä, etten sanoisi loistava äiti, joka hoiti ja kasvatti, vaikka isä oli ties missä.

Nyt kun ei ole enää mitään luottamustehtäviä, on ollut aikaa muistella sitä mitä on tullut tehtyä ja mitä on jäänyt tekemättä. Eli nyt on ollut aikaa "syyllistää" itseäni yhdestä sun toisestakin asiasta. Siitä on mieleni tyytyväinen, että lapsista on tullut kunnon ihmisiä, jotka pärjäävät elämässä, vaikka isän osuus heidän lapsuudessaan jäi vajaaksi. Onnekseni eivät ole minua ainakaan kovasanaisesti syyllistäneet eikä liioin Hilkkakaan.

On eräs asia, jota olen näin vanhemmiten kovasti katunut ja oikeastaan itseäni syyllistänyt. Miksi en äitini ja isäni vielä eläessä kysellyt heiltä siitä ajasta ja elämästä, kun he olivat nuoria siellä Karjalassa. Mikä oli hyvää, mikä huonoa, mikä iloista, mikä surullista. Kun nuo asiat alkoivat kiinnostamaan, ei äitiä ja isää enää ollut kertomassa. Tokihan sen tiedän, että kovaa heidän elämänsä on ollut. Kaksi kertaa joutuivat kotinsa sinne Karjalaan jättämään ja kymmenen pientä lastaan ovat haudanneet Karjalan multiin. Nyt olisi niin paljon kysymyksiä, onneksi vanhempi veljeni Väinö muistaa aika hyvin Karjalassa oloaikoja. Silloin kun vanhempani vielä elivät, minulla oli muka niin kiirettä, monta rautaa tulessa, ettei näitä nyt tärkeältä tuntuvia keskusteluja tullut tehtyä. - Kaduttaa!!!

Kaippa minunkin on aika antaa itselleni anteeksi eikä syyllistää enää itseäni. Jokainen tekee vääriä valintoja ja virheitä elämässään. Virheettömiä= synnittömiä ei meissä ihmisissä ole, kaikki me tarvitsemme loppuviimeksi anteeksiantoa ja armoa, kun viimeiselle tuomiolle astelemme. "Murehtiminen ei poista huomisen huolia, mutta se vie pois tämänpäiväisen rauhan." Siis ei kannata murehtia, ei ainakaan syyllistää!!!!!!