tag:blogger.com,1999:blog-5526555465641232912024-03-19T13:25:42.037+02:00Eino Kuokkasen blogiEino Kuokkanenhttp://www.blogger.com/profile/10394742539368744245noreply@blogger.comBlogger87125tag:blogger.com,1999:blog-552655546564123291.post-38280956173706717232019-02-18T13:55:00.002+02:002019-02-18T13:55:57.220+02:00Hiljaista yhteiseloa<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjqyI_PKBUec8qA9S9P4IbMJbsH54Hrqw-x7sfxlhE9XxMcgTGFcjNLbdcZSvNktJQrifMoKVem7c9sh7WdEfiRQ2qzDxlstk7oQDXdyy5MCVGtNJVDFe-6sMeGrKixzC3MnedJCidr_YA/s1600/CECA7332.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1200" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjqyI_PKBUec8qA9S9P4IbMJbsH54Hrqw-x7sfxlhE9XxMcgTGFcjNLbdcZSvNktJQrifMoKVem7c9sh7WdEfiRQ2qzDxlstk7oQDXdyy5MCVGtNJVDFe-6sMeGrKixzC3MnedJCidr_YA/s320/CECA7332.JPG" width="240" /></a></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
<div align="center">
Tässä sitä nyt oleillaan, tasaista hiljaiseloa, niin kuin otsakkeeseen laitoin. </div>
<div align="center">
Hilkka on ollut nyt taas vuorohoidossa keskiviikosta lähtien, kun minulla oli lääkärissä käyntejä keskussairaalassa kahtena päivänä, torstaina ja perjantaina. Tällä kertaa ei minulla mitään vakavaa ilmennyt ja hyvä niin. </div>
<div align="center">
</div>
<div align="center">
Kotioloissa on Hilkan kanssa sujunut tosi hyvin. Karkailut ja äksyilyt ovat jääneet kokonaan pois, mikä ei tarkoita sitä, etteikö hän olisi joka päivä "kotiin" lähdössä, mutta vain minun kanssani ei yksin. Muistilääkärin puheilla olen hiljattain ollut(yksin), hieman lääkitystä muutettiin ja ihan hyvään suuntaan. Pieni annos rauhoittavia lääkkeitä painotetaan enemmän iltaan, että yöt olisivat rahallisempia, yörauhattomuutta nimittäin alkoi olla yhä enemmän ja enemmän, mutta lääkityksen muutoksella asia korjautui ainakin tällä kertaa. Niin sanotut <strong>virkkupäivät</strong> ovat kyllä kullan arvoisia, oikeastaan tärkeämpiä kuin vuorohoitojaksot. Minulla on vieläkin huono omatunto siitä, kun Hilkka on vuorohoidossa, että eikö minun pitäisi kuitenkin jaksaa oma vaimo hoitaa kotona, kun kerran olen papin edessä luvannut auttaa puolisoa myötä- ja vastamäessä. Ammatti-ihmiset ja omat lapsetkin korostavat kuitenkin aina sitä, että minun on pidettävä huolta itsestäni, ettei käy niin, että meitä on kohta kaksi laitoshoidossa. Tottahan se on. Viime viikonlopun olin virkistäytymässä tyttäreni Tuulan luona Jyväskylässä, vietettiin isä-tytäraikaa. Hyvä ja rentouttava viikon loppu minulle, nyt taas jaksaa, kun huomenna haen Hilkan kotiin. Hilkka onkin kotona kolme viikkoa, vain virkkupäivissä käydään ja päivittäin Elviirassa syömässä.</div>
<div align="center">
</div>
<div align="center">
Viimeaikaisten uutisten pelottamana ei kyllä haluta joutua mihinkään laitokseen, ainakaan yksityiseen. Mutta eipä se ole itsestä kiinni, voi olla yksi pieni hetki ja ollaankin jo laitoshoidon tarpeessa. Toisaalta ei kannattaisi etukäteen murehtia asioita, kun vain osaisikin olla murehtimatta. </div>
Eino Kuokkanenhttp://www.blogger.com/profile/10394742539368744245noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-552655546564123291.post-42261285660857277752016-11-09T16:48:00.000+02:002016-11-12T15:25:31.430+02:00Näe minutVanhetessa ja vielä kotona asuessa tulee entistä useammin mieleen se aika, kun ei enää kotona pärjää ja joutuu (tai pääsee) johonkin hoitolaitokseen. Niitä hoitolaitoksia, kun tuntuu olevan monenlaisia, sellaisia, joissa vanhusta pidetään vielä ihmisenä ja lehtitietojen mukaan sellaisiakin, jotka ovat omistajilleen rahankeruupaikkoja. <br />
<br />
Luin jostain koskettavan jutun vanhuksesta, jonka huoneesta löytyi hänen kuoltuaan kirje hoitajille. Se oli otsikoitu: <strong>Näe minut</strong>. <br />
<br />
Kirjoitan tähän joitakin pääkohtia tuosta kirjoituksesta.
"Mitä ajattelette, hoitajat, kun katsotte minua - kärttyinen vanha nainen, ei kovin viisas, kömpelösti kävelevä, kaukaisuuteen tuijottava, joka ei huomaa, mitä asioita teet, joka jatkuvasti hukkaa esineitä, joka antaa sinun syöttää ja pestä niin kuin itse haluat, joka nousee ylös käskystäsi. Katso minuun. Minä kerron kuka olen.
<br />
<br />
Olen pieni lapsi. Meillä oli isä, äiti, siskoja ja veljiä. Kaikki rakastivat toisiaan. Olen 16-vuotias tyttö, joka unelmoi tapaavansa elämänsä rakkauden. Olen 25-vuotias äiti, joka yrittää rakentaa lapsilleen onnellista elämää, olen nelikymppinen nainen, jonka lapset ovat lentäneet pesästä, mutta mieheni auttaa, etten liikaa sure ja murehdi. Olen viisikymppinen, jonka polvella leikkivät taas pikkulapset, saamme taas nauttia lapsista.
<br />
<br />
Synkät ajat ovat tulossa- mieheni on kuollut, pienokaiseni pitävät huolta omista pienokaisistaan. Elämän kulku on julmaa. Kehoni on murentunut, poissa on voima ja sirous. Missä ennen oli sydän, nyt siinä on kivi, mutta tämänkin raadon sisällä elää yhä nuori tyttö, muistellen menneitä iloja, rakkautta, elettyä elämää, muistellen vuosia, jotka kuluivat liian nopeasti. Sitten tajuan, että mikään ei ole ikuista, kaikki loppuu aikanaan. Aukaise silmäsi, hoitaja, minä en ole vain kärttyinen, ryppyinen akka, vaan minä ole <strong>MINÄ</strong>!
<br />
<br />
Aika koskettavaa tekstiä. Ryppyinen ulkokuori pitää sisällään uskomattoman paljon muistoja pitkän elämän varrelta eli elettyä elämää. Sitä elämää, jota nyt elävät lapsemme ja lastenlapsemme. Sitähän me kaikki vanhukset kuitenkin toivomme tai oikeastaan emme toivo, vaan vaadimme yhteiskunnalta, että meidät on hoidettava hyvin, kunnioittavasti ja ihan viimeiseen hengenvetoomme asti. Me olemme aikanaan teille tämän hyvinvointiyhteiskunnan rakentaneet. Nyt on teidän vuoronne.
<br />
<br />
Vanha etelä-pohjalainen sanonta on täyttä totta: <strong>Sun arvos mitahan siinä, miten sää kohtelet niitä, joista ei oo sulle mitään hyötyä.</strong>Eino Kuokkanenhttp://www.blogger.com/profile/10394742539368744245noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-552655546564123291.post-9649964748845129082016-04-17T14:32:00.002+03:002016-04-17T14:41:30.893+03:00Töysäläsiihä myökii jo 70 vuotta Sain olla eilen minulle hyvin mieluisassa ja osin myös herkistävässä karjalaisjuhlassa. Vuosikausien hiljaiselon jälkeen järjestettiin Töysän Karjalaiset ry:n 70-vuotisjuhla Nuorisoseuralla. Priimusmoottoreina olivat Pirkko Kallio os. Pitkänen ja Pirjo Jaatinen, kumpikin toisen polven karjalaisia. Minäkin olin mukana, kun nuo tomerat naiset painostivat tai jopa pakottivat. Juonsin juhlan, pidin tervehdyspuheen ja pienen puheen lähettäessäni seppelpartion Karjalaan jääneiden muistopatsaalle. Meidän kaikkien yllätykseksi nuoriseuran talo oli tupaten täynnä juhlavieraita. Palautteista päätellen juhlat onnistuivat kaikin puolin hyvin. Ohjelmassa oli Pirkko Rankilan, Teuvo Rapon ja Leo Jeulosen komeaa laulua, Iivarin koululaisten lauluesitys, Alavuden Hippuloiden tanssiesitys, Töysän kruunuhäätanssijat esiintyivät, Pirkko Kallio oli tehnyt suurtyön kootessaan 70-vuotis historiikin, tervehdyksiä ym. Kaiken kaikkiaan hyvää ohjelmaa. <br />
<br />
Tervehdyssanoissani sanoin mm. seuraavaa:<br />
<br />
<div class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 8pt;">
<span style="font-size: 14pt; line-height: 107%;"><span style="font-family: "calibri";"><em>Tervetuloa
juhlaamme. Tuohon seitsemään kymmeneen vuoteen on sisältynyt monenlaista
touhua, nousuja ja laskuja niin kuin<span style="mso-spacerun: yes;">
</span>yhdistystoiminnassa yleensä. Kun ajattelen ajassa taakse päin, on varmasti ollut iso, jopa mullistava
asia, kun vieraita, vieraalla murteella puhuvia, eläväisiä ihmisiä on yhtäkkiä
tullut yli 600 tänne pieneen Töysän kuntaan, jäyhien pohjalaisten sekaan. Mutta
hyvin nopeasti kuitenkin karjalainen väki sopeutui tänne Töysään.<span style="mso-spacerun: yes;"> </span>Pian karjalaisnuoret olivat mukana
nuorisoseuran toiminnoissa, urheilemassa Töysän Vedon riveissä, onpa vielä tänä päivänäkin muuttamia TöVen ennätyksiä silloisten karjalaisnuorten nimissä, mieen tulee esim. Tallbacka veljekset Severi ja Seppo. Oltiin mukana
kunnallishallinnossa, pankkien asioista
päättämässä, maatalous- ja muissa järjestöissä jne. Sopeutuminen eteläpohjalaiseen elämän menoon oli nopeaa, niin
olen kuullut. Itse olin siihen aikaan, kun Töysän Karjalaiset ry perustettiin,
aloittanut koulun käynnin Jyväskylän maalaiskunnan Nyrölän koululla. Sortavalan
evakot nimittäin sijoitettiin Keski-Suomeen. Töysään ja naapurikuntiin sijoitettiin lumivaaralaisia ja jaakkimalaisia.</em></span></span></div>
<em>
</em><br />
<div class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 8pt;">
<span style="font-size: 14pt; line-height: 107%;"><span style="font-family: "calibri";"><em>Minulla on
arvokas cd tallenne, jolla Anneli Kuittinen haastatteli Veera Tallbackaa Pohjanmaan radioon.
Veera Tallbacka oli kantava voima karjalaseuran toiminnassa lähes kuolemaansa
asti. Olen usein kuunnellut levyä, muistellut aikoja, jolloin jo itse olin
täällä Töysässä ja mukana seuran toiminnassa. Tuossa haastattelussa Veera
Tallbacka vastasi mm. kysymykseen, että miltä tuntui jättää koti sinne Karjalaan ja
asettua asumaan tänne Pohjanmaalle, hän sanoi: Mie olen evakkomatkoilla
tavannut vain hyviä ihmisiä ja jatkoi että kyllähä myö jotenkin lähtö
hyväksyttiin, jos sen ansiosta Suomi pelastuu. Samanlaista sopeutumista,
joustavuutta, odottaisi näkevän enemmän tämänkin päivän Suomessa.<o:p></o:p></em></span></span></div>
<em>
</em><br />
<div class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 8pt;">
<span style="font-size: 14pt; line-height: 107%;"><span style="font-family: "calibri";"><em>Nyt emme
murehdi valtakunnan asioista, vaan juhlimme karjalaisten seuratoimintaa täällä
Töysässä 7 vuosikymmen aikana. Iloitsemme siitä, kun olette tulleet juhlimaan
kanssamme. </em></span></span></div>
<div class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 8pt;">
<span style="font-size: 14pt; line-height: 107%;"><span style="font-family: "calibri";"></span></span> </div>
<div class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 8pt;">
<span style="font-size: 14pt; line-height: 107%;"><span style="font-family: "calibri";">Lähettäessäni seppelpartion Karjalaan jääneiden muistopatsaalle sanoin mm:</span></span></div>
<div class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 8pt;">
<span style="font-size: 14pt; line-height: 107%;"><span style="font-family: "calibri";"><em>"Tässä juhlassa haluamme kunnioittaa Karjalaan jääneiden muistoa lähettämällä seppelpartion Muistopatsaalle. Käydessäni 25 vuotta sitten omalla synnyin paikallani Laatokan saaressa, kaivoin sieltä omasta pihastamme kulleron juuria ja istutin ne omaan pihaani. Siitä lähtien keväisin ovat kulleron kauniin keltaiset kukat muistuttaneet minua omista juuristani, omista edesmenneistä läheisistä, omista 10 sisaruksistani, jotka on silloin kauan sitten haudattu Karjalan multiin. Meillä kaikilla on omat muistomme, joita me kukin omalla tavallamme vaalimme. Partio olkaa hyvä."</em></span></span></div>
Eino Kuokkanenhttp://www.blogger.com/profile/10394742539368744245noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-552655546564123291.post-58269781148980155112016-03-19T10:55:00.000+02:002016-03-29T17:32:24.333+03:00Syyllisyyden tunneOlen elämäni aikana istunut lukemattomissa kokouksissa ja keskustelutilaisuuksissa. Omasta mielestäni olin aika pidättyväinen puheenvuoroissani. Tietoisesti yritin välttää kärjekkäitä ja toisia loukkaavia puheenvuoroja. Siitäkin huolimatta jälkeen päin aika usein tuli "pähkäiltyä" sanomisiani, että mitä varten tulikaan sanottua noin, miksen sillä kohtaa pitänyt suutani kiinni. Siis toisin sanoen syyllistin itseäni aika usein ja useimmiten ihan turhaan.
<br />
<br />
Joku on sanonut viisasti, että sanat ovat kuin ammuttu nuoli, niitä ei saa takaisin vaikka kuinka haluaisi.
<br />
<br />
Kyllähän syyllisyyden tunnetta on muutoinkin ihan tarpeeksi. Ajatellaanpa vaikka lasten kasvatusta. Ainakin itse tunnen tosi kovaa syyllisyyttä siitä, että olin niin paljon poissa kotoa erilaisten luottamustehtävien takia. Kaiken lisäksi silloin, kun lapset olivat pieniä, olisivat varmaankin tarvinneet läsnä olevaa isää. Ja isä piti luottamustehtävien hoitamista tärkeämpänä kuin lasten ja Hilkan kanssa olemista. Onneksi lapsilla oli hyvä, etten sanoisi loistava äiti, joka hoiti ja kasvatti, vaikka isä oli ties missä. <br />
<br />
Nyt kun ei ole enää mitään luottamustehtäviä, on ollut aikaa muistella sitä mitä on tullut tehtyä ja mitä on jäänyt tekemättä. Eli nyt on ollut aikaa "syyllistää" itseäni yhdestä sun toisestakin asiasta. Siitä on mieleni tyytyväinen, että lapsista on tullut kunnon ihmisiä, jotka pärjäävät elämässä, vaikka isän osuus heidän lapsuudessaan jäi vajaaksi. Onnekseni eivät ole minua ainakaan kovasanaisesti syyllistäneet eikä liioin Hilkkakaan.
<br />
<br />
On eräs asia, jota olen näin vanhemmiten kovasti katunut ja oikeastaan itseäni syyllistänyt. Miksi en äitini ja isäni vielä eläessä kysellyt heiltä siitä ajasta ja elämästä, kun he olivat nuoria siellä Karjalassa. Mikä oli hyvää, mikä huonoa, mikä iloista, mikä surullista. Kun nuo asiat alkoivat kiinnostamaan, ei äitiä ja isää enää ollut kertomassa. Tokihan sen tiedän, että kovaa heidän elämänsä on ollut. Kaksi kertaa joutuivat kotinsa sinne Karjalaan jättämään ja kymmenen pientä lastaan ovat haudanneet Karjalan multiin. Nyt olisi niin paljon kysymyksiä, onneksi vanhempi veljeni Väinö muistaa aika hyvin Karjalassa oloaikoja. Silloin kun vanhempani vielä elivät, minulla oli muka niin kiirettä, monta rautaa tulessa, ettei näitä nyt tärkeältä tuntuvia keskusteluja tullut tehtyä. - Kaduttaa!!!<br />
<br />
Kaippa minunkin on aika antaa itselleni anteeksi eikä syyllistää enää itseäni. Jokainen tekee vääriä valintoja ja virheitä elämässään. Virheettömiä= synnittömiä ei meissä ihmisissä ole, kaikki me tarvitsemme loppuviimeksi anteeksiantoa ja armoa, kun viimeiselle tuomiolle astelemme.
"Murehtiminen ei poista huomisen huolia,
mutta se vie pois tämänpäiväisen rauhan."
Siis ei kannata murehtia, ei ainakaan syyllistää!!!!!!
Eino Kuokkanenhttp://www.blogger.com/profile/10394742539368744245noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-552655546564123291.post-56864573869407002242015-05-01T15:48:00.000+03:002015-05-01T15:49:56.333+03:00Mitä on pelko?Kotimaa-lehdessä oli vähän aikaa sitten mielenkiintoinen artikkeli pelosta, pelon tunteista. Siinä kirjoituksessa pelkoa lähestyttiin kristilliseltä kannalta. Saako kristitty ihminen pelätä?
Pelko on inhimillinen tunne ja sitä on monenlaisia. On henkistä pelkoa ja fyysistä pelkoa. Toinen ihminen on kovapintaisempi, toinen taas herkempi pelolle. Minä itse kuulun jälkimmäiseen, herkempien ryhmään, luulisin. <br />
<br />
Lähes neljä vuosikymmentä opettajana olleena voin sanoa nähneeni oppilaissani kumpaankin ryhmään kuuluvia lapsia. Lapset saattavat olla tosi raakoja toisiaan kohtaan, varsinkin, jos huomaavat, että heitä pelätään. Koulukiusaamisesta paljon puhutaan, mutta sitä on tosi vaikea kitkeä pois, vaikka opettajat mitä tekisivät. <br />
<br />
Olen yrittänyt eritellä omia pelkojani, missä tilanteessa pelkään ja mitä. Ja mitä pitäisi tehdä, kun pelottaa. Sen ainakin tiedän omasta kokemuksesta, että kaikissa tilanteissa puhuminen auttaa, ei tarvitse olla ammattiauttaja, riittää, kun on kuuntelija paikalla. Olen kuullut, että syntyessään ihmisellä on vain kaksi pelkoa, putoamisen pelko ja kovat äänet. Siitäköhän se johtuu, kun aika usein näen sellaista painajaisunta, että putoan jostakin jyrkänteeltä. Lapsella on lapsen pelot ja aikuisella aikuisen pelot. Lapsena pelkäsin pimeitä paikkoja ja kummituksia, onko minulla kavereita vai jäänkö yksin. Karjalainen kun olen, muistan pelänneeni kaikkia vieraita paikkoja ja vieraita ihmisiäkin jne. <br />
<br />
Tässä elämän vaiheessa minä ainakin pelkään esimerkiksi vakavaa sairastumista niin omalla kohdalla kuin läheisten ihmistenkin kohdalla. Näin ikäihmisenä on väistämättä aika usein mielessä, että kuinkahan paljon niitä elinpäiviä enää on ja millaisia ne elämäni viimeiset hetket tulee olemaan, joudunko olemaan toisten autettavana ja kuinka kauan, joudunko kipuilemaan. Pelko-sanan tilalla voisi käyttää myös sanaa- murehtiminen. Nykyään kehotetaan ihmisiä tekemään hoitotestamentti sitä aikaa varten, kun ei itse pysty enää mielipidettään hoitojen suhteen sanomaan. Yksi tärkeä osa ainakin minun hoitotestamentissani on, että minua on hoidettava ilman kipuja.
Raamatussa on lukematon määrä kohtia, joissa kehotetaan meitä olemaan pelkäämättä. Nyt jo edesmennyt ystäväni Lehtosen Otto kyseli usein minulta, että onko minun taivassuhteeni kunnossa ja muistutti siitä, että vain Jumalan armon varassa ihminen voi elää ja pelastua, kuolemaa ei tarvitse pelätä. Otolta sai viisaita elämän ohjeita muutenkin.<br />
<br />
Kaikista peloistamme huolimatta, hyvä ohje itse kullekin olisi elää tätä päivää, ei eilistä eikä huomista.
Eino Kuokkanenhttp://www.blogger.com/profile/10394742539368744245noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-552655546564123291.post-38753880539316344302015-03-24T19:52:00.000+02:002015-03-24T20:17:08.810+02:00Eino Uusitalo, lähes kolme vuosikymmentä isänmaan asialla Hyvä ystävä ja yhteistyökumppani, ministeri Eino Uusitalo kuoli 19.3.2015. Hän oli kuollessaan 90-vuotias. Tein vuonna 2006 hänestä pitkän haastattelun Eläkeliiton Etelä-Pohjanmaan piirin joululehteen. Seuraavassa haastattelu pääkohdittain:<br />
<em> Eino Uusitalo oli keskeisessä asemassa maamme politiikassa vuodesta 1955 aina vuoteen 1983 asti eli lähes koko sen ajan, jota voidaan kutsua Kekkosen kaudeksi. Hän toimi kansaedustajana, eduskuntaryhmän puheenjohtajana, useaan otteeseen sisäministerinä, vt. pääministerinä Kekkosen kauden dramaattisissa päätösvaiheissa ja ennen kaikkea hän oli koko toimintansa ajan Kekkosen läheinen ystävä.</em><br />
<em></em><br />
<em> Eino Uusitalo syntyi Soinissa 1. joulukuuta 1924. Isän kuoltua jo nuorena, hän pääsi isovanhempiensa hyvään hoivaan. Isovanhemmat olivat myös hänen kasvattivanhempiaan. Heiltä tuleva kansanedustaja ja ministeri sai hyvät eväät tulevaa elämäänsä varten. Isoisä oli pitkäaikainen Lehtimäen kunnan esimies. Jo lapsuuden kodissaan näki, kuinka yhteisiä asioita tulee hoitaa, kuinka lähimmäisiin pitää suhtautua, kuinka tulee kantaa vastuuta ja ennen kaikkea, kuinka tulee huolehtia kaikkein köyhimmistä lähimmäisistä. </em><br />
<em> Sodasta palattuaan hän aloitti 4 vuotta kestäneet maatalousopinnot. Ensimmäinen työpaikka löytyi läheltä, kun hänet valittiin maatalousneuvojaksi Lehtimäki-Soini-Töysä- alueelle. Maamiesseuroja ja naisosastoja perustettiin joka kylälle, viljelysuunnitelmia tehtiin ja iltamia ja tupailtoja pidettiin. Neuvojan esitelmä kuului aina ohjelmaan ja lopuksi leikittiin. Se leikkiminen oli sellaista sielunhoitoa, mitä sodan kokeneet ihmiset kaipasivat. Matkat tehtiin suksilla ja kesäisin pyörällä. Kunto siinä pysyi hyvänä, totesi Eino.</em><br />
<em> </em><br />
<em> Toimeliaalle maatalousneuvojalle alettiin esittää toivomuksia asettua ehdokkaaksi eduskuntavaaleihin, etteivät sivukylien äänet menisi SKDL:n ehdokkaille. Kaikkien yllätykseksi vaalit menivät hyvin, kansanedustajan paikka jäi vain 28 äänen päähän. "Porsaiden leikkaamisella se Uusitalo ne äänet hankki", sanottiin kylällä. Toisaalta myös sanottiin, että kun Uusitalo porsaat leikkaa, tulee hyvää lihaa. Alavutelaisen kansanedustajan, Eero Saaren yllättävän kuoleman jälkeen aukesi ensimmäisellä varasijalla olleelle Eino Uusitalolle kansanedustajan ura, jota kesti yhtäjaksoisesti vuodesta 1955 aina vuoteen 1983 asti. Ministeri antaa tunnustusta vaimolleen Irmalle ja perheelleen. Ilma heidän tukeaan hän ei olisi jaksanut niitä vaativia julkisia tehtäviä hoitaa, Vaikka työ oli Helsingissä ja matkoja ja puhetilaisuuksia ympäri maata, ministeri piti tapanaan aina tulla viikon lopuksi kotiin Lehtimäelle. Vaalikamppailut olivat silloin alkuaikoina kovin erilaisia. Ei ollut autoja eikä kunnon teitäkään. Puhetilaisuuksiin mentiin pyörällä tai suksilla, parhaassa tapauksessa ystävät tarjosivat hevoskyydin. Ensimmäisen autonsa hän osti v. 1958.</em><br />
<em></em><br />
<em> Yhteistyöstä Kekkosen kanssa hän mainitsee, että heillä oli samoja toimintaperiaatteita, kuten köyhän asia ja maaseudun puolustaminen. Heidän välillään vallitsi koko ajan vahva luottamuksen ilmapiiri. Presidentti halusi sisäministerin paikalle henkilön, jonka vastuulle voi antaa mm. kuntien, poliisin, rajavartiolaitoksen ym. asiat. Sisäministerinä Eino Uusitalo oli peräti 2125vrk. Kekkosen tukijana hän tyrmää puheet puheet "rähmällään" olosta. Tuona aikana Suomi vaurastui ja samalla suhteet länteen vahvistuivat. Sitä aikaa tulee arvioida saavutettujen tulosten mukaan, sanoo ministeri.</em><br />
<em> Positiiviseen tapaansa ministeri Uusitalo toivoo meiltä kaikilta myönteistä elämän asennetta, ilman vaikeuksia ja vastoinkäymisiä ei meistä kukaan selviä. Sekin on hyvä muistaa, että Suomi on suurten uhrausten ansiosta meille ja meidän jälkeläisillemme hyvä maa asua ja elää.</em><br />
<em></em><br />
Lehtimäen suurmies, Etelä-Pohjanmaan suurmies, ministeri Eino Uusitalo on poissa, mutta hän ja hänen merkityksensä ei koskaan unohdu eikä saa unohtua. Töysän pitkäaikaisena kunnanvaltuuston puheenjohtajana tiedän, miten tärkeä vaikuttaja Eino Uusitalo meille töysäläisille oli. Syvää kunnioitusta ja kiitollisuutta ystävyydestämme tuntien ja monia hyviä muistoja ajatellen kirjoittelen tätä blogikirjoitustani.Eino Kuokkanenhttp://www.blogger.com/profile/10394742539368744245noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-552655546564123291.post-13403213962760494432014-12-03T18:37:00.000+02:002014-12-03T18:37:33.473+02:00Surutyö Siskoni Hellin kuolemasta on nyt kulunut jo lähes kaksi kuukautta. Moni ystävä on sanonut, että hautajaiset ovat ikään kuin taitekohta, siihen, että alkaa vähitellen päästä kiinni normaaliin elämään. Sisko-Hellin hautajaiset pidettiin 7. 11. Hellin läheiset sukulaiset ja ystävät olivat saattamassa Helliä taivasmatkalle. Moni paikalla ollut on sanonut, että muistotilaisuus oli Hellin näköinen, herkkä, lämminhenkinen. Kaikissa käytetyissä puheenvuoroissa tuli esille Hellin poikkeuksellisen nöyrä, auttavainen, ketään loukkaamaton luonne, enkeli jo eläessään.<br />
<br />
Vie aikansa ennen kuin oikein tajuaa, ettei Helli ole enää meidän keskuudessamme. Se aika ei ole vielä, sen olen monta kertaa viime viikkojen aikana huomannut. Vuosikausien yhteiselon aikana meille ehti tulla jo perinteisiä tilaisuuksia, pieniä ja isoja, joissa Helli oli perheeseemme kuuluvana aina mukana. Kun käytiin Jumalanpalveluksissa, Helliä pyydettiin aina mukaan, kun mentiin Tuuriin kaupoille, Helli oli useimmiten mukana, perheen yhteisissä ruokailuissa Helli oli aina mukana, sukuloimaan Keski-Suomeen mentiin aina yhdessä, lasten ja lastenlasten synttäreillä Helli-täti oli aina mukana. Nyt on totuttava siihen, ettei Helliä ei enää ole, tai on mutta vain muistoissamme. Surullista!<br />
<br />
En ole oikeastaan koskaan ennen ajatellut surutyötä, vaikka esimerkiksi omat vanhemmat ovat kuolleet. Johtuikohan se siitä, että silloin oli niin kiinni opettajan työssä ja monissa luottamustoimissa, ettei kerennyt edes ajatella asiaa siltä kantilta. Sitä vaan mentiin eteen päin. Nyt on toisenlaiset tunteet, on aikaa surra. Suru ja ikävä iskevät aivan yllättäin milloin missäkin. Siihen ei tarvita muuta kuin Hellin kuvan näkeminen tai joku asia, mitä tehtiin Hellin kanssa yhdessä. Olen käynyt pari kertaa viikossa Hellin asunnolla tarkastamassa, että kaikki on siellä kunnossa, mutta en ole vielä kertaakaan selvinnyt siellä käynnistä etteikö itku ole päässyt yllättämään. Siellä Hellin asunnossa on niin paljon sellaista, mikä nostaa tunteet pintaan. Ei tarvitse muuta kuin oven avaa, kun sieltä tulvahtaa tuoksu, joka on ominaista vain Hellin asunnossa, ei missään muualla. Hautajaisjärjestelyissä oli niin paljon tekemistä, että se aika meni surun kannalta helpommin, mutta nyt kun on aikaa, tulee suru ja kaipaus voimakkaasti esille. Se näkyy esimerkiksi siten, ettei mikään tekeminen oikein kiinnosta, vaikka tiedän, että juuri kaikenlainen tekeminen helpottaa. Kukaan toinen ei voi tietää toisen ihmisen surun ja siitä johtuvan kivun määrää, itse sen vain tuntee. Niin ainakin itse ajattelen ja luulen, että vähitellen elämässä alkaa tulla tilaa uusille asioille, alkaa tulla taas halua tehdä niitä asioita, joista tykkää. <br />
<br />
Elämä on jatkuvaa muutosta, se opettaa hyväksymään muutoksia, se opettaa myös luopumisen taitoa. Ajattelen niin, että surutyö, millainen se itse kullakin on, auttaa päästämään irti siitä, minkä on peruuttamattomasti menettänyt. <br />
Kotimaa lehdessä oli erään karjalaismummun haastattelu. Siinä hän sanoi viisaasti: "Kerran täält on lähettävä, siihen mie tyyvyn". Samalla hän kiitteli kaikesta saamastaan avusta sanoen: " Miul ei oo mittää, millä mie korvaisin, mutta Taivaan Isä kyllä korvaa." Tämä karjalaismummu muistuttaa kovasti Helliä ja Hellin luonnetta. <br />
<em>Millä mie korvaisin.....</em><br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEirou2v4ciLgcZqUr7_Pbbjn4Ctg05FiCgiH_wVf_HH060IWLf99-wCVrjgZhBYE30invW2BtdLJgG-PL1wXq7WUCIdS3nfeE50QL0EjWnP_KLXdKsqWo7kFzE0SYENaDlQxnOv5-ZTRiA/s1600/025.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEirou2v4ciLgcZqUr7_Pbbjn4Ctg05FiCgiH_wVf_HH060IWLf99-wCVrjgZhBYE30invW2BtdLJgG-PL1wXq7WUCIdS3nfeE50QL0EjWnP_KLXdKsqWo7kFzE0SYENaDlQxnOv5-ZTRiA/s1600/025.jpg" height="213" width="320" /></a></div>
<br />
<br />
Eino Kuokkanenhttp://www.blogger.com/profile/10394742539368744245noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-552655546564123291.post-57934206306840047322014-11-01T09:50:00.000+02:002014-11-01T10:05:13.254+02:00Helli on poissa- suru on NIIN suuri<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhQtufa51gShr0abalB-VGF7KrBx7he9_EoBPEcwnoBC2p9cMRQdKQYc3k0dTuyHuxb5oFl38u6ktpNwCu2xfCMxMIaz-VYHzavCyLkS0QMzObOHfpJplm6aAMlSjuuK-n0_RWQC3ADBss/s1600/Hellin+kuva.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhQtufa51gShr0abalB-VGF7KrBx7he9_EoBPEcwnoBC2p9cMRQdKQYc3k0dTuyHuxb5oFl38u6ktpNwCu2xfCMxMIaz-VYHzavCyLkS0QMzObOHfpJplm6aAMlSjuuK-n0_RWQC3ADBss/s1600/Hellin+kuva.jpg" height="320" width="203" /></a></div>
Kirjoittelen tällä kertaa blogiani kyyneleet silmissä ja suuren surun vallassa. Rakas siskoni, Helli, menehtyi sairauskohtaukseen lomamatkalla Turkissa viime tiistaina 14.10. klo 14.35. Kun itselle rakas ihminen siirtyy yllättäin ajan rajan toiselle puolelle, ei sitä surun, itkun ja kaipauksen määrää voi sanoin kuvata, ennen kuin se osuu omalle kohdalle. Vaikka olen mies, ei itkusta meinaa tulla loppua ollenkaan. Mielessä pyörii monenlaisia asioita. Miksi, miksi ja miksi?<br />
Helli oli sairas ihminen. Muutama vuosi sitten Helli joutui olemaan 3 kuukautta sairaalassa lonkkamurtuman takia. Sitkeästi hän paransi itsensä jopa sauvakävelykuntoon. Keväällä häneltä halkesi polvilumpio eikä jalka vieläkään ollut terve. Viime viikkoina Hellin kunto selvästi huononi, sen näki hänen kasvoistaan, ennen niin eläväinen ihminen muuttui laihaksi ja sairaan näköiseksi. Veriarvot olivat lähes kauttaaltaan ohjearvojen ulkopuolella. En olisi millään päästänyt häntä lähtemään viikon matkalle Turkkiin. Hellin teki kuitenkin niin kovasti mieli lähteä ottamaan aurinkoa, ettei siinä minun eikä veljemme, Väinön, puhumiset auttaneet. Helli oli tottunut tekemään itse päätökset, eikä siihen ollut muilla sanomista. Oliko siinä jonkinlaista kohtalon johdatusta, että Hellin elämän piti päättyä ulkomaan matkalla, joista hän niin kovasti tykkäsi.<br />
<br />
Monenlaisia Hellin elämään liittyviä asioita pyörii päässäni, kaiken kaikkiaan hyviä muistoja. Helli syntyi Laatokan saaressa, Putsinlahdessa Sortavalan maalasikunnassa. Karjalaistyttönä hän joutui jättämään Karjalan kotinsa kahteen kertaan ja muuttamaan sodan jaloista. Ensimmäiselle evakkomatkalle lähdettäessä Helli oli 8-vuotias ja toiselle lähdettäessä 13- vuotias. Talvisodan aikaan asuimme Pattijoella, kunnes välirauhan aikaan pääsimme takaisin hetkeksi Karjalaan. Kun koti siellä oli juuri saatu kunnostettua, tuli uudelleen käsky lähteä evakkoon, tällä kertaa Keski-Suomeen, ensin Jyväskylän maalaiskuntaan, Nyrölään ja sieltä Äänekoskelle Koiviston kylälle, jonne isämme rakensi meille uuden kodin. Tila oli ns. kylmä tila, jossa ei ollut rakennuksia eikä peltoa, vain metsää. Kaikki piti tehdä alusta alkaen, pellot raivata, asuinrakennukset, navetat ym. rakentaa. Kaikki tämä tehtiin sodan jälkeisinä vuosina. Helli oli nuorena tyttönä, alle kaksikymppisenä, kaikessa mukana, jopa raskaissa miesten töissä. Olisiko siinä syy siihen, että Helli oli koko elämänsä ajan, ihan viimeiseen hengen vetoonsa asti sitkeä ja periksi antamaton. <br />
<br />
Saatuaan koulutusta ompelijaksi hän muutti vuonna 1956 Helsinkiin. Kaikki työ ei siellä aluksi ollut ompelija työtä, mutta suurin osa. Oltuaan 40 vuotta Helsingissä ja eläkkeelle pääsyn lähestyessä aloimme houkutella Helliä tänne meidän luo Töysään. Oma ja ihka uusi rivitaloasunto löytyi lähellä järven rantaa. Laatokan saaressa lapsuutensa kasvaneena järven läheisyys tuntui Hellistä hyvältä. Meistä Hellin läheisimmistä sukulaisista tuntui tosi mukavalta ja tärkeältä, että hän muutti tänne meidän luo. Ajattelimme, että nyt Helli on täällä eläkevuosinaan sukulaisiaan lähellä, täällä on hänen turvallista viettää eläkepäiviä. Seurallisena karjalaisena Helli löysi heti paljon ystäviä ja toimintaa. Hän oli mukana seurakunnan lähetystoiminnassa, teki siellä valtavan määrän vapaaehtoistyötä, aina valmiina auttamaan. Naisten sauvalenkit tiistaisin olivat Hellille kaikki kaikessa, vaikkei hän viime aikoina kyennyt, muuta kuin tulemaan lenkin lähtöpaikalle tapaamaan ystäviään. Muutenkin hänellä oli paljon tekemistä, taitava ompelija kun oli. Aivan viimeisiin päiviin asti hänellä oli ompelutöitä ja hän halusi niitä tehdä, vaikka kuntokin oli joskus tosi huono. Hänen käsistään lähti lukematon määrä kauniita kastemekkoja, hääpukuja ja kaikkea siltä väliltä. Kuinkahan monta röyhelömekkoa Helli tekikään meidän omille lapsille ja lasten lapsille. Kiitollisina he nyt muistelevat isotätiään ja tätiään, kuinka esimerkiksi niin Tuula kuin Tiinakin vihittiin Helli-tädin tekemissä hääpuvuissa.<br />
<br />
Osanottokukkien ja kynttilöiden paljous meidän olohuoneen pöydällä kuvastaa sitä, miten paljon Hellillä oli täällä ystäviä ja miten paljon hänestä pidettiin. "Hän oli enkeli taivaasta", sanoi eräs Hellin ystävä meillä käydessään. Avulias, huomaavainen, ei pahaa sanaa kenestäkään, kuvastavat Hellin karjalaista luonnetta. Kun Helli täytti 80 vuotta, Tuulan tytär, Veera, lauloi Hellille Johanna Kurkelan kauniin laulun, jonka sanat koskettavat nyt vielä enemmän, kun Helli ei enää ole.<br />
"<em>Kaunis pieni ihminen, sä olet ainut laatuinen. Mitä vastaan tuleekaan, toista sua ei milloinkaan. Keskellä ihmettä, sen tajuu vasta jälkeen päin. Taidat aavistaa jo sen, yksin täytyy jokaisen, polku mennä pimeään..."</em><br />
<em></em><br />
Helli oli minulle enemmän kuin sisko, hän oli kuin oma lapsi tai kuin oma äiti, hän kuului meidän perheeseen, hänen ei tarvinnut täällä Töysässä olla yksin. Niin me haluttiin sen menevän. Luulen niin, että Helli vietti onnellisimmat vuotensa täällä Töysässä, oli touhua ja toimintaa, hän oli yksi meistä. Kaikkein pahimmalta nyt tuntuu se, että juuri viimeiset elinpäivänsä hän joutui olemaan yksin. Kun muut ryhmän jäsenet joutuivat matkustamaan kotimaahan, Helli jäi yksin, ummikkona vieraaseen maahan. Onneksi saimme pitää puhelimen kautta yhteyttä. Vain Hellin kahtena viimeisenä elinpäivänä puhelin oli mykkänä, Helli oli jo tuolloin matkalla maahan, jossa ei ole kipua eikä yksinäisyyttä. Nyt Hellillä on varmasti hyvä olla siellä enkelinä äidin, isän ja 12 sisaruksen luona. Meidän perheessä on ollut 14 lasta ja nyt meitä on jäljellä enää kaksi, Väinö-veli ja minä.<br />
Eräässä hengellisessä laulussa on sanat: mä pelkään elämää, että se elämättä jää. Hellillä elämä ei jäänyt elämättä, hän eli täyttä elämää kuolemaansa asti.<br />
<br />
<em><span style="font-family: Calibri;"> </span></em>Eino Kuokkanenhttp://www.blogger.com/profile/10394742539368744245noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-552655546564123291.post-18406813934645148092014-08-27T16:57:00.001+03:002014-08-27T16:58:10.028+03:00Elämän murroskohtiaJokaiselle ihmiselle tulee elämänsä aikana tilanteita, joiden yli ja läpi ei millään meinaa päästä, ilman henkisiä painiskeluja, masennuksia ym.<br />
Urheiluhulluna ihmisenä olen surullisena seurannut monen huippu-urheilijan henkisiä kipuiluja uran lopettamisen hetkellä. Varmaan useimmat kärsivät hiljaa itsekseen, eivätkä avaudu kenellekään siitä, miten paha olo heillä saattaakaan olla. Kun urheilu on siihenastisen elämän täyttävä asia ja kun se loppuu, mitä urheilijan pään sisällä liikkuu. Vielä äsken olin median mielenkiinnon kohteena, yhteisön keskipisteenä, ihailun kohteena, ns. ystäviä pilvin pimein ja nyt sitten olen yksin, kukaan ei minua huomaa tai huomioi, olenko enää minkään arvoinen, onko minusta enää mihinkään jne. jne. <br />
Niin kuin tiedämme, hetikään kaikki eivät sitä henkisesti kestä eivätkä osaa tai halua hakea ammattilaisen apua. Silloin jos koska sitä kaverien ja ystävien apua tai vertaistukea tarvittaisiin, mutta missä he ovat?<br />
<br />
Kun ajattelen oman elämäni murroskohtia, tulee mieleen monia. Eläkkeelle jääminen oli yksi sellainen. Ei ollutkaan enää joka-aamuista kouluun menoa, työyhteisö ei antanut sisältöä elämääni. He olivat siellä Iivarissa, minä kotona, tyhjää aikaa oli hirvittävän paljon. Onneksi minulla oli harrastuksia ja eläkeliittolainen toiminta astui kuin pelastuksena elämääni. Sitäkään aikaa ei loputtomasti kestänyt ja sitten oli taas tosi tyhjä olo. Eläkeliitosta olin saanut hirmuisen määrän yhteistyökumppaneita ja tuttuja. Niin se vaan menee, että kun jostain toiminnasta jää pois, sitä vieraantuu, mukana olokaan ei tunnu enää niin mukavalta kuin ennen. Onneksi on perhe, vaimo ja lapset ja lasten lapset!!!!<br />
<br />
Murroskohtia elämässämme Hilkan kanssa ovat olleet omien vanhempien sairastumiset ja poismenot. Niin kovaa ihmistä ei olekaan, jota läheisen kuolema ei koskettaisi ja jopa masentaisi. Ankarin ja ahdistavin tilanne meidän pitkän yhteiselon aikana on varmasti ollut meidän ensimmäisen lapsemme syntyminen kuolleena. Eipä sitä ikinä unohda, miltä tuntui kantaa oman lapsen pientä arkkua sylissään haudan lepoon. <br />
<br />
Me ihmiset totumme ja kiinnymme tietynlaiseen elämäntilanteeseen usein liian voimakkaasti. Lapsia ei haluaisi millään päästää maailmalle heidän aikuistuttuaan, kun on tottunut siihen, että he ovat aina meidän silmissämme. Joku on sanonut, ettei saisi rakastuakaan liikaa, kun kumminkin joutuu jossain vaiheessa rakkaistaan luopumaan. Terveys on sellainen asia, mitä taidamme itse kukin pitää itsestään selvyytenä. Entä sitten, kun tulee vakava sairaus itselle tai läheiselle, tuntuu, että elämä kaatuu päälle. Ei meinaa millään löytää polkua, mitä seuraamalla pääsisi eteenpäin. Kuitenkin eteen päin on mentävä, tavalla tai toisella.<br />
<br />
Mitä vanhemmaksi ihminen elää, sitä useammin käy mielessä, että tässäkö tämä nyt oli- minun elämäni. Ainakin minun kohdallani tuollaiset ajatukset on mielessä varmaankin turhan usein. Eihän sitä tiedä mitä tuo Taivaan Isä on viisaudessaan minulle vielä suunnitellut - sitäpä tässä jään odottelemaan.<br />
<br />
Tulipa turhan synkkää tekstiä tällä kertaa, sellaista vanhan papan hourailua-sanoisin!Eino Kuokkanenhttp://www.blogger.com/profile/10394742539368744245noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-552655546564123291.post-73222888154633189842013-11-26T12:09:00.000+02:002013-12-01T12:41:31.543+02:00Töysä, Alavuden kaupunginosa<span style="font-family: Calibri;"> Minua pyydettiin kirjoittamaan Töysän kylälehteen(nettilehti) ajatuksiani kuntaliitoksen ensimmäisestä vuodesta töysäläisestä näkövinkkelistä. Alla olevassa kirjoituksessa ajatuksiani kyseisestä aiheesta.</span><br />
<span style="font-family: Calibri;">
</span><div align="center" class="separator" style="clear: both; margin: 0cm 0cm 8pt; text-align: center;">
<span style="font-family: Calibri;"> <a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhMmoFVrxeWwY__PbM15K8ySDvyWu2NaXNP2G_Z-hTv4J4vjtfRUcTgXuMCWIGrKZwtSllRfWC6qauTgWSiYYzI18-PETiyiaryf3RZ_5D1SytcHjbsYuPIUrfjy03aYWQKJm135wJezeA/s1600/toysavaakuna.bmp" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhMmoFVrxeWwY__PbM15K8ySDvyWu2NaXNP2G_Z-hTv4J4vjtfRUcTgXuMCWIGrKZwtSllRfWC6qauTgWSiYYzI18-PETiyiaryf3RZ_5D1SytcHjbsYuPIUrfjy03aYWQKJm135wJezeA/s1600/toysavaakuna.bmp" /></a></span></div>
<span style="font-family: Calibri;">
<div align="center">
</div>
</span><br />
<div style="text-align: center;">
<b style="mso-bidi-font-weight: normal;"><span style="font-size: 14pt; line-height: 107%;"><span style="font-family: Calibri;"><span style="mso-spacerun: yes;"> </span>Töysä, Alavuden kaupunginosa<o:p></o:p></span></span></b></div>
<b style="mso-bidi-font-weight: normal;"><span style="font-size: 14pt; line-height: 107%;"><o:p><span style="font-family: Calibri;"></span></o:p></span></b><br />
<div class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 8pt;">
<span style="font-size: 14pt; line-height: 107%;"><span style="font-family: Calibri;"><span style="mso-spacerun: yes;"> </span>Näinä aikoina valtakunnan päättäjät
värkkäävät kuntaliitoskarttoja, puhutaan jopa pakkoliitoksista. Jo sana
pakkoliitos nostattaa karvoja pystyyn. Alavus ja Töysä päättivät
kuntaliitoksesta ihan vapaaehtoisesti, ilman pakkoa. Kummankin kunnan talous
oli liitoshetkellä suhteellisen hyvä. Nyt on sitten tätä yhteiseloa harjoiteltu
vajaan vuoden. Olin itse, ollessani valtuuston puheenjohtaja, vankka pienten
kuntien puolustaja, mutta samalla kuntien välisen yhteistyön kannattaja. Se oli
aikaa, jolloin mm. valtionosuudet helpottivat kuntien taloudenhoitoa aivan eri
tavalla kuin nyt. Jäädessäni pois kunnalliselämästä v.1997 päätin, etten puutu
millään lailla kunnan asioihin enkä ole puuttunut, kylläkin tarkasti asioiden
kulkua seurannut ja kaikki pöytäkirjat lukenut. Ymmärrän, että nyt oli oikea
aika tehdä kuntaliitos, ilman pakkoa. Nyt mennään yhdessä eteenpäin. <o:p></o:p></span></span></div>
<span style="font-size: 14pt; line-height: 107%;"><o:p><span style="font-family: Calibri;"> </span></o:p></span><br />
<div class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 8pt;">
<b style="mso-bidi-font-weight: normal;"><span style="font-size: 14pt; line-height: 107%;"><span style="font-family: Calibri;">Huomioita ensimmäisen vuoden ajalta<o:p></o:p></span></span></b></div>
<br />
<div class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 8pt;">
<span style="font-size: 14pt; line-height: 107%;"><span style="font-family: Calibri;"><span style="mso-spacerun: yes;"> </span>Tavallisena kuntalaisena ei ole mitään
negatiivista sanottavaa, päinvastoin. Kaupungin päättävissä elimissä on tosi
vahva töysäläisten edustus, mikä on ollut tässä tilanteessa minun mielestäni oikein
viisasta. Palvelut eivät ole huonontuneet. Tällaisena tavallisena asukkaana on
esim. tuntunut tosi hyvältä, että ympäristön siisteyteen ja hoitoon on Uudessa
Alavudessa satsattu paljon enemmän kuin Töysän kunnan aikaan edellisvuosina. <span style="mso-spacerun: yes;"> </span><o:p></o:p></span></span></div>
<br />
<div class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 8pt;">
<span style="font-size: 14pt; line-height: 107%;"><span style="font-family: Calibri;">Minulla on
ollut jo usean vuoden aikana tapana kirjoitella blogikirjoituksia. Jokin aika
sitten purin tuntojani blogissani siitä, miten paljon meidänkin alueella on
teiden varsilla asumattomia, ränsistyneitä taloja. Taloja, joita ei ole enää
vuosikymmeniin käytetty<span style="mso-spacerun: yes;"> </span>edes mummon
mökkeinä. Surulliseksi se mielen vetää, kun tietää, että noillakin pihoilla on
joskus ollut elämää, asukkailla on ollut uskoa tulevaisuuteen, kun ovat
talojaan rakentaneet. Talot ovat jääneet tyhjilleen, kun se viimeinenkin
asukas, pappa tai mummo on kuolla kupsahtanut pois. <o:p></o:p></span></span></div>
<br />
<div class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 8pt;">
<span style="font-size: 14pt; line-height: 107%;"><span style="font-family: Calibri;"><span style="mso-spacerun: yes;"> </span>Elävästä maaseudusta kyllä puhutaan, mutta
asumattomat, romahtamaisillaan olevat autiotalot teiden varsilla kertovat ihan
jostakin muusta kuin elävästä maaseudusta. Siinäkin taitaisi olla yksi
EU-projektin aihe, millä selvitettäisiin autiotalojen omistussuhteet ja vaikka
pienellä porkkanarahalla ne voitaisiin purkaa pois maisemaa rumentamasta ja
saisihan siitä joku ahkera talollinen polttopuita pitkäksi aikaa.<o:p></o:p></span></span></div>
<br />
<div class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 8pt;">
<b style="mso-bidi-font-weight: normal;"><span style="font-size: 14pt; line-height: 107%;"><span style="font-family: Calibri;">Töysän historia II<o:p></o:p></span></span></b></div>
<br />
<div class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 8pt;">
<span style="font-size: 14pt; line-height: 107%;"><span style="font-family: Calibri;"><span style="mso-spacerun: yes;"> </span>Alavuden kaupunginhallitus on päättänyt, että
kirjoitetaan Töysän historian toinen osa. Töysän historia-kirjan ensimmäinen
osa päättyi 1970-80- luvulle, joten historiasta puuttuu n. 30 vuoden ajanjakso.
Nyt on oikea aika saattaa Töysän historia ajan tasalle ja jälkipolvien
luettavaksi. Ajankohta kirjoittamiselle on siinäkin mielessä <span style="mso-spacerun: yes;"> </span>hyvä, että vielä on ns. elävää tietoa tuolta
ajanjaksolta. Historiatoimikunta on valittu ja sen puheenjohtajana on op.neuvos
Ritva Sorila. Tavoitteena on, että työ on valmis vuoden 2015 loppuun mennessä.
Itsenäisen Töysän viimeiset 30 vuotta ovat olleet menestyksen ja kunnallisen
vireyden vuosia. Töysä ja Tuurin kauppakeskus ovat tulleet tunnetuksi kautta
maan. Miten tällaiseen menestykseen on päästy, se selviää Töysän historian
toisesta osasta. <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Pienen kunnan
menestystarina vailla vertaa.<o:p></o:p></b></span></span></div>
<br />
<div class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 8pt;">
<b style="mso-bidi-font-weight: normal;"><span style="font-size: 14pt; line-height: 107%;"><span style="font-family: Calibri;">Voimistuvat kylät takaavat Uuden
Alavuden menestyksen <o:p></o:p></span></span></b></div>
<br />
<div class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 8pt;">
<span style="font-size: 14pt; line-height: 107%;"><span style="font-family: Calibri;"><span style="mso-spacerun: yes;"> </span>Kuntaliitoksen jälkeen kylien aktiivisuus
takaa kaupungin tasapuolisen kehittämisen. Ei ole vahvaa kaupunkia ellei ole
hyvin toimivia kyliä ja hyvin toimivia yhdistyksiä. Kyläyhdistyksistä tulee tai
ainakin pitäisi tulla omien kyliensä edunvalvojia. Työpaikkoja, asuntoja ja
palveluita pitää olla tasapuolisesti muuallakin kuin kaupungin keskustassa.
Uskon hyvään tulevaisuuteen täällä uudessa kotikunnassani, Alavudella. Täällä
on ja pitää olla vireää tekemisen meininkiä. Meidän kaikkien ja varsinkin
päättäjien tulee muistaa vanha viisaus: <b style="mso-bidi-font-weight: normal;">paikallaan
pysyminen on taantumista. <o:p></o:p></b></span></span></div>
Eino Kuokkanenhttp://www.blogger.com/profile/10394742539368744245noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-552655546564123291.post-90109753374616795562013-10-23T14:35:00.000+03:002013-10-23T14:46:26.269+03:00Heikki Eerolan kuolema koskettaa<div style="text-align: center;">
<em>"Kun tuskien jälkeen levon saa,</em></div>
<div style="text-align: center;">
<em>se lepo on tyyntä ja rauhaisaa"</em></div>
<br />
Ihminen joutuu elämänsä aikana monta kertaa luopujan paikalle. Useimmiten luopumiseen liittyy kaipuuta, surua ja tuskaa. <br />
Keskiviikkoaamuna 16.10.-13 sain suruviestin, kun hyvä ystäväni ja vävyni Tapanin isä, Heikki Eerola, oli edellisiltana siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Kyllähän sen tiesin, että Heikki on vakavasti sairas, eikä sairaudelle ollut mitään lääkettä tai hoitokeinoa. Silti tämä suruviesti kosketti, omaa puolisoa, lapsia ja lasten lapsia kaikkein eniten. Kuolema on niin ehdoton, niin lopullinen. Heikin kohdalla oli totista totta sanonta: "Kukaan ei voi valita myrskyjä, joiden läpi joutuu kulkemaan." Oli tuskallista seurata, miten mutama vuosi sitten niin vahva, elinvoimainen ja urheilua harrastava mies alkoi kuihtua, sairaus kovensi vähän kerrassaan otettaan. Ilman taistelua Heikki ei kuitenkaan antanut sairaudelle periksi. Heikki ihali Kari Tapiota ja hänen laulujaan. Yksi suosikeista oli laulu Myrskyn jälkeen. Sen sanat jotenkin sopivat myös Heikin elämään, tässä muutama säe:<br />
<br />
<div style="text-align: center;">
<em>"Myskyn jälkeen nyt nähdä saan, auringon taas käyvän hehkumaan.</em></div>
<div style="text-align: center;">
<em>Tiedän tään, vielä kerran nään sateen kaaren pään ja sinne jään."</em></div>
<br />
Sain tutustua Heikkiin ja Irmaan, kun Tiina ja Tapani kihlautuivat. Heistä tuli meidän uusia hyviä, läheisiä sukulaisia,joiden kanssa on oltu paljon tekemisissä. Heikissä tulivat esiin etelä-pohjalaisen ja kurikkalaisen miehen hyvät ominaisuudet. Luotettava, luja, periksiantamaton ja sanansa mittainen mies, jonka pinnan alla oli myös herkkyyttä ja hyvää huumorintajua. Heikin lujuudesta olkoon esimerkki hänen ihan viimeisistä elinpäivistään. Heikki kertoi itse minulle seuraavaa: "Lääkäri määräsi minut jäämään sairaalaan, mutta minä sanoin, että minut viedään kotiin, tästä ei enää keskustella, PISTE!" Niinpä Heikki sai siirtyä ajan rajan toiselle puolelle omassa kodissa.<br />
<br />
Heikki teki elämäntyönsä konemiehenä ja viimeiset vuotensa ennen eläkkeelle siirtymistään kirvesmiehenä. Kummassakin työssä hän oli todellinen ammattilainen. Hänen kirvesmiehen taitojaan sain itsekin ihailla, kun rakennettiin Tapanin ja Tiinan kotia. Ei sellaista ongelmaa tullut vastaan, mihin ei Heikillä olisi ollut ratkaisua. Lastensa auttaminen heidän rakennushankkeissaan ja muutenkin oli Heikille ykkösasia eikä hän niissä itseään säästellyt, päin vastoin. <br />
<br />
Lasten lapset olivat Heikille, niin kuin meille kaikille isovanhemmille, tosi tärkeitä. Aina kun tavattiin, puhtuttiin Artusta ja Eerosta, samoin kuin Oonasta ja Neasta, heidän opiskeluistaan ja harrastuksistaan. Vielä viimeisellä kerralla, kun olin Heikin luona viikkoa ennen hänen pois menoaan, puhuttiin paljon Oonan koventuneista hiihtotreeneistä, miten Oona ne kestää. Minä sanoin, että varmasti kestää, eikös hän ole pappaansa tullut. Siihen Heikki lisäsi, että kumpaanko pappaan. "Voima ja periksiantamattomuus on varmasti Heikki-papan perua", sanoin minä. Heikkiä nauratti. <br />
Tässä voi todeta, että ei ole Heikin ja Irman elämä mennyt hukkaan, kun ovat saaneet ihania lapsia ja lasten lapsia, jatkuvuus on näin turvattu. Surun keskelläkin voi todeta, että elämän on jatkuttava ja se jatkuu. Sitä jota kaipaamme, emme menetä koskaan. Sitä jota rakastamme, kaipaamme aina.<br />
Eläkäämme vanhan kiinalaisen sanonnan mukaan: <br />
<div align="center">
</div>
<div align="center">
<span style="font-family: "Georgia","serif"; font-size: 11.5pt; mso-ansi-language: FI; mso-bidi-font-family: "Times New Roman"; mso-bidi-language: AR-SA; mso-fareast-font-family: "Times New Roman"; mso-fareast-language: FI;"><em>"Et voi
estää murheen lintuja lentämästä<br />
pääsi yli, mutta voit estää niitä<br />
rakentamasta pesää hiuksiisi."</em>
<!--[if !supportLineBreakNewLine]--><br style="mso-special-character: line-break;" />
<!--[endif]--></span></div>
Eino Kuokkanenhttp://www.blogger.com/profile/10394742539368744245noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-552655546564123291.post-52063456394886007222013-07-30T13:36:00.000+03:002013-08-17T12:54:58.327+03:00"Rakas Karjala" Karstulan kesäteatterissa<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgacpDZgPVActjN6B63SbxryRTiEkwjrwxJ1w-nNgPBj1oOy6oiQ_aL-Jn2H6n7o9Tn__GXol6Ili4m0wDv7tJ0QSbQian-s7Od4FhPdRJvQzpkKjAGxJHfvuc8ZsyY9nkA8mBGu_WLsBQ/h120/Rakas+Karjala.JPG" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img alt="" border="0" class="bk-H-q" height="120" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgacpDZgPVActjN6B63SbxryRTiEkwjrwxJ1w-nNgPBj1oOy6oiQ_aL-Jn2H6n7o9Tn__GXol6Ili4m0wDv7tJ0QSbQian-s7Od4FhPdRJvQzpkKjAGxJHfvuc8ZsyY9nkA8mBGu_WLsBQ/h120/Rakas+Karjala.JPG" style="height: 120px; left: 0px; top: 0px; width: 160px;" width="160" /></a>Olimme viime sunnuntaina Eläkeliiton Töysän yhdistyksen kesäteatterimatkalla Karstulassa, Wanhoissa Vehkeissä. Täysi linja-autolastillinen oli jälleen mukana, vierivät kivet eivät sammaloidu!<br />
<br />
Minulla oli aivan erityinen syy lähteä matkalle, esitettiinhän siellä niin läheisesti myös minunkin elämääni liittyvä ja koskettava näytelmä Rakas Karjala. Tämä Heikki Luoman kirjoittama näytelmä sijoittuu ajallisesti kesään v. 1944. Elettiin välirauhan aikaa, joilloin karjalaiset olivat päässeet palaamaan takaisin omiin koteihinsa tai tässä tapauksessa kotinsa raunioille. Uusi koti oli jo viittä vaille valmis, kun sodan uhka alkoi lisääntyä. Kuitenkin usko siihen, että tänne saadaan jäädä oli kova, "tänne myö kuulutaan ja tääll myö jaksetaan ellää". Toiveikkuus on ehkä oikea sana kuvaamaan näytelmässä olevan Martikaisen perheen tuntoja. Siellä oltiin ystäviä jopa sotavanki Vladimirin kanssa. Se oli sitä tyypillistä karjalaisuutta, toisesta ihmisestä piti pitää huolta olipa se sitten sotavanki tai muu ihminen.<br />
<br />
Niin moneen kertaan talon isäntä tuli sanoneeksi: "Täält mie en lähe minnekkään, omast kotoain". Hienosti oli näytelmässä tuotu esille se suunnaton epätoivo ja pettymys, kun tärkeät tavarat piti jo toista kertaa sulloa nyytteihin, kun lehmiin piti laittaa nimilaput ja viedä junaan ja kun loppujen lopuksi piti uusi pirtti laittaa palamaan. "Tätä mie en ainakaan jätä ryssille", oli isännän epätoivoinen huudahdus. <br />
<br />
Piti siinä tällaisen herkän karjalaispojan kerran jos toisenkin silmiä pyyhkiä. Olin 6-vuotias, kun toiselle evakkomatkalle lähdettiin. Muistan siellä oloajoista aika paljon. Kun näytelmässä putosi pommi lähelle pihapiiriä, elävästi tuli mieleen, että meidänkin pihaan putosi pommi ja kuinka heinäpellolla ollessamme piti mennä pellon ojaan piiloon, kun pommikoneiden ääniä alkoi kuulua. Välirauhan ajan loppuvaiheita elettiin meilläkin jatkuvan pelon vallassa, kun vielä vanhin veljeni oli rintamalla ja isä ikänsä puolesta linnoitustöissä. Äiti oli turvana ja tukena ja kantoi kaikkein suurimman tuskan kodin jättämisestä ja tavaroiden (nyyttien) kokoamisesta, mitä mukaan otetaan, miten päästä tavaroiden ja lehmien kanssa pois saaresta, meidän kotihan oli Laatokan saaressa.<br />
<br />
Nähtyäni tämän näytelmän kaikkein eniten pintaan nousi arvostus ja surullinen mieli äitiäni ja isääni kohtaan, surullinen mieli siitä, miten hirmuisen kovan elämän he joutuivat läpi käymään. Meidän sisaruksia on ollut kaikkiaan 14. Heistä äiti ja isä joutuivat saattamaan hautaan peräti kymmenen pientä lastaan. Sitä surun määrää ei oikein pysty ymmärtämään. Ja kaiken tämän lisäksi he joutuivat kaksi kertaa jättämään kotinsa ja lähtemään kohti tuntematonta päämäärää. Ensimmäinen evakkomatkamme suuntautui Pattijoelle ja toinen evakkomatka suuntatutui Keski-Suomeen, ensin Jyväskylän maalaiskuntaan Nyrölään ja sieltä vihdoin ja viimein omaan kotiin Äänekoskelle. Vaikka katto löytyi pään päälle, koti se ei ollut eikä se siltä tuntunut. Lapsi sitä ei ymmärtänyt, mutta niitä äidin ja isän tunteita ei edes pysty kuvailemaan, kun ei itse voinut edes sängyn paikasta päättää tai milloin isäntäväelle sopi, että evakkoäiti voi tulla keittiöön omalle väelle ruokaa laittamaan. Olen monta kertaa puheissani täällä Etelä-Pohjanmaalla sanonut, että jos jonkun heimon piti joutua evakoksi, se oli karjalainen heimo. Miksi? Siksi, että karjalaiset ovat eniten sopeutuvaisia, luonteeltaan välittömiä, seurallisia, itku ja nauru ovat lähekkäin. Itku muuttuu niin helposti nauruksi.<br />
<br />
Sanotaan, että kaikella on tarkoituksensa. Käytyäni kerran oman syntymäkotini kivijaloilla, en ymmärrä, miksi Neuvostoliiton piti saada Karjala (kaunis Karjala). Karjalan kaunis maisema, Laatokan kauniit rannat kasvavat pusikoita, luonto on raiskattu. Siellä käydessäni mietin, miltähän nämä alueet näyttäisivät, jos olisivat saaneet olla osa Suomea. Luultavasti Suomen kukoistavinta ja kauneinta aluetta. Se olisi nykyisen Venäjänkin etujen mukaista.<br />
<br />
Valtioneuvos Johannes Virolainen tapasi karjalaiseen tapaansa sanoa:"Kaikk mänj, mutt muistot jäi". Laitan tähän loppuun ikään kuin kaihoisan tunnelmani huipennukseksi Aili Runteen laulun Laps olen köyhän, kauniin... sanat. Sen muistan, että äitini ja isäni toivoivat Karjalan palauttamista viimeiseen hengen vetoonsa asti.<br />
<br />
<div align="center">
</div>
<div style="text-align: center;">
</div>
<span style="font-family: Verdana, Arial, Helvetica, sans-serif; font-size: medium;">Laps olen köyhän kauniin Karjalan </span> <br />
<span style="font-family: Verdana, Arial, Helvetica, sans-serif; font-size: x-small;">Laps olen köyhän, kauniin Karjalan,<br /> nyt vaikka vierahissa vaellan.<br /> Siell äiti tuuditti mun kehtoain<br /> ja laulut Laatokan ma kuulla sain.<br /> Kun tyyni milloin oli pinta veen,<br /> ma kuulin niinkuin soinnut kanteleen.<br /> Kun myrsky sai, löi aallot rantoihin.<br /> Ma niitä pelkäsin ja rakastin.<br /> Sinne, sinne kaipaan ain<br /> missä kerran kehdon sain.<br /> Pois täältä kaipaan kotiin Karjalaan.</span><br />
<span style="font-family: Verdana, Arial, Helvetica, sans-serif; font-size: x-small;">Laps olen köyhän kauniin Karjalan,<br /> vaan perinnön sain kaikkein kalleimman.<br /> Sain laulun, soiton lahjan sydämeen.<br /> En niitä vaihtais onneen maalliseen.<br /> Kun kaipaus saa mielen murheeseen, <br /> teen lauluun surullisen säveleen.<br /> Kun ilon riemun vuoro milloin saa,<br /> se myöskin lauluissani kajahtaa.<br /> Silloin joulu aina ois,<br /> onnen rintaani se tois,<br /> jos pääsisin taas kotiin Karjalaan.</span>Eino Kuokkanenhttp://www.blogger.com/profile/10394742539368744245noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-552655546564123291.post-289980612703110472013-07-30T13:20:00.000+03:002013-08-17T12:55:05.169+03:00Eino Kuokkanenhttp://www.blogger.com/profile/10394742539368744245noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-552655546564123291.post-26405172751804131822013-07-10T18:55:00.000+03:002013-07-13T12:56:49.575+03:00Päivät eivät ole samanlaisiaMitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän on erilaisia remppoja ja sitä epävarmempaa on tehdä suunnitelmia monen päivän päähän. On vain yritettävä elää tätä päivää niin hyvin kuin kulloinkin pystyy. <br />
Eilen meillä oli terveyden suhteen niin hyvä päivä, että uskallettiin lähteä heti aamusta pyöräretkelle. <br />
Neljä ensimmäistä vuotta täällä Töysässä asuimme Tohnin kylällä. Minä olin opettajana ja Hilkka kävi töissä Töysän meijerillä, hänhän on koulutukseltaan meijerikkö. Mainitsen tämän siksi, että pyöräretkemme suuntautui juuri Tohnin kylälle. Siinä ajellessamme hiljalleen hyvää pikitietä pitkin oli hyvä muistella yli 50 vuoden takaisia Tohnissa oloaikojamme. Se oli täyttä nuoren parin elämää keskellä mukavaa kyläyhteisöä. Kaikissa tien varren taloissa asuu edelleenkin meille tuttuja ihmisiä. Ohitettiin Niemiahon talo, pihassa komeita halkopinoja. Seuraavaksi oli Niemisen Mirjan ja haitaristi-Reijon talo. Sitä vasta päätä on edelleen Savolaisen kaupparakennus. Eihän siinä ole enää vuosikymmeniin kauppaa pidetty. Minulle se kauppa on erityisen muistorikas. Kun ensimmäisen kerran v. 1960 tulin katsomaan uutta työpaikkaani, Tohnin koulua, kävin juuri Savolaisen kaupasta kyselemässä ajo-ohjeita koululle. No, se siitä.<br />
<br />
Matka jatkui siitä Raiskin mäelle. Silläkin kohtaa muistelin, kuinka eräänä talvena Mosse-autoni ei päässytkään ensi yrittämällä Raiskin mäen päälle, vaan alkoi luistaa alamäkeen, ei kuitenkaan mennyt ojaan asti. Tie oli liukas eikä silloin vielä ollut nastarenkaita. Senkin muistin, että olimme silloin tulossa Isotalon Hilman kanssa Peltosen vanhan isännän hautajaisista. Me opettajat olimme lähes poikkeuksetta mukana kaikissa hautajaisissa ja muissa perhejuhlissa, mitä kylällä järjestettiin. Isotalon Hilma-ope useimmiten piti myös puheen. Minä olin silloin vielä tosi arka puhumaan(olen kai sitä vieläkin).<br />
Kukkolan Olli-Pekan heinäpellolla oli oikein matkailunähtävyys. Siellä oli nimittäin heinäseipäitä. Nykyäähän heinistä tehdään tuorerehua ja niitä valkoisia "strutsin munia" on pellon reunat täynnä. Muistelimme sillä kohtaa sitäkin, miten viitisenkymmentä vuotta sitten meillä oli Hilkan kanssa tärkeä tehtävä Kukkolan tuvassa. Siellä oli Olli-Pekan ristiäiset ja me olimme kummeina(Hilkka sylikummina). Vilho-isäntä oli siihen aikaan Tohnin koulun taloudenhoitaja. Nyt tämä meidän kummipoikamme on toimittanut meille jo monena vuotena hyvät, koivuiset takkapuut.<br />
<br />
Koulun tienhaarassa sitten oikein pysähdyimme. Kyllä tuli monet hyvät muistot mieleen. Tohnin koulu oli tosiaan ensimmäinen työpaikkani. Ensimmäisen kesälomani ajan olin töissä omaa kouluani remontoimassa(ihan hanttihommissa) Asuin viikot Keskisen Anna-Liisan hyyryläisenä. Tohnissa ollessani meille syntyi ensimmäinen lapsemme, Pasi, jonka kastetilaisuuskin pidettiin omassa luokassani, kastepappina oli Pekka Lavaste. Tapasimme ihan yllättäin muutama päivä sitten Anna-Liisan ja hänen tyttärensä, Katariinan, Keskisellä. Oli siinä NIIN paljon muisteltavaa.Katariinalla oli muistoissaan tosi paljon noilta yhteisiltä vuosilta, välillä siinä vähän "vetisteltiinkin". Ihana tyttö se Katariina oli silloin 50 vuotta sitten ja yhtä ihana ihminen hän on vieläkin. Asustelee Lahdessa ja tekee lastentarhan opettajan töitä siellä. Tohnin kylä oli minulle aivan erityinen kylä ollessani valtuuston puheenjohtajana lähes neljännes vuosisadan. <br />
<br />
Tohnin mäki on niin jyrkkä, että piti ihan pelätä, onko pyörän jarrut kunnossa. Hyvin siitä selvittiin. Vähälampikin toi monenlaisia muistoja. Pidin siellä parina kesänä muistaakseni uimaleirin. Koska rannassa ei ollut laituria, pyysin Tohnin Väinöä kaverikseni ja teimme mielestäämme aika hyvän laiturin. Väinö oli siellä ollessammne minun metsästyskaverini ja opettajani. Katariina muisteli, että meillä oli usein lintupaistia. Se oli kyllä vain ja ainoastaan Väinön ansiota. Minä useimmiten ammuin "tuulen ja hännän" väliin.<br />
<br />
Housunkylän piki tie on ensimmäinen päällystetty tie Töysässä. Se oli turveliikenteen ansiota. Ruuhelan ja Tuokon talojen paikkeilla vilkuilimme Housun järven toiselle puolen. Näkyihän siellä se mitä katseillamme etsimme, meidän entinen huvilamme, Pöksylä. Pöksylästä meidän piti luopua, kun rakensimme oman talon. Velkojen maksu otti niin koville, että huvilasta piti luopua. Piti laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Lintukallion tietä sitten köröttelimme kotiin tosi väsyneinä, minä enemmän kuin Hilkka. Kaikkine muisteluksineen meiltä taisi matkaan kulua peräti kolme tuntia. Hyvä matka, hyvä me !!!!!!<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<iframe allowfullscreen='allowfullscreen' webkitallowfullscreen='webkitallowfullscreen' mozallowfullscreen='mozallowfullscreen' width='320' height='266' src='https://www.blogger.com/video.g?token=AD6v5dyCtT4TLeXot3UMHN_bHtEqjmAs1Sz9njWQwrTgq9k9CpM_EbhtJb6A0_DHWG74cWLGl5FYVJg1UW81Xknl-A' class='b-hbp-video b-uploaded' frameborder='0'></iframe></div>
<div style="text-align: center;">
Olli-Pekka Kukkolan heinäpellon reunalla (amatöörikuvaus)</div>
Eino Kuokkanenhttp://www.blogger.com/profile/10394742539368744245noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-552655546564123291.post-26419837210997367972013-07-10T18:06:00.001+03:002013-07-10T18:06:47.354+03:00Eino Kuokkanenhttp://www.blogger.com/profile/10394742539368744245noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-552655546564123291.post-1992732690571921722013-04-22T11:25:00.000+03:002013-04-22T11:44:54.083+03:00Onnellisuus, mitä se onOlin viime keskiviikkona Alavuden ikäihmisten neuvoston kokouksessa (ainoa kunnallinen luottamustehtäväni!) Kokouksen jälkeen menimme kaikki kuuntelemaan tohtori Jenni Kulmalan luentoa ikääntyvien ihmisten onnellisuudesta ja hyvästä olosta. Olipa mielenkiintoinen 2-tuntinen.<br />
<br />
Jokainen on oman onnensa seppä-vai onko? Me ihmiset olemme erilaisia. Onnellisuus tarkoittaa jokaiselle hieman eri asioita. Maidenkin välillä on eroja. Tutkimusten mukaan Pohjoismaissa, Pohjois-Amerikassa ja Austraaliassa asuvat onnellisimmat ihmiset keskimäärin. Ikäkin vaikuttaa onnellisuuteen. Onnellisuuskäyrä on alimmillaan 30-40 vuoden iässä ja tämmöiset minun ja Hilkan ikäiset mummut ja papat olisivat onnellisimmassa iässä. Onkohan vain, kun kivistää sieltä ja kivistää täältä. <br />
<br />
Onnellisuuden kannalta hyvin tärkeäksi on osoittautunut se, kun katsoo elämää taakse päin, olenko saanut elämältä sen, mitä olen tavoitellutkin, ovatko tavoitteet täyttyneet. Tapsa Rautavaaran laulussa sanotaan: <em>En päivääkään vaihtaisi pois</em>. Jos rehellinen olen, kyllä minä jonkun päivän ihan varmasti vaihtaisin, vaikka muuten olenkin hyvin onnekas ja onnellinen ihminen.<br />
<br />
Mielenkiintoinen oli pitkässä avioliitossa eläneiden onnellisuus käyrä. Se on U:n muotoinen. Alussa on 2-3 kuherrusvuotta, mutta sitten onnellisuuskäyrä tuon tutkimuksen mukaan menee alas päin kuin lehmän häntä. Onnellisuus on huonoimmillaan, kun on yhteistä taivalta takana päin 25 vuotta. Tämän jälkeen onnellisuus alkaa kasvaa ja 35 avioliittovuoden kohdalla ollaan samalla onnellisuustasolla kuin oltiin kuherrusvuosien aikana, siinä kohtaa alkavat uudet kuherrusvuodet. Tosi on!!!!!! Me on Hilkan kanssa oltu yhdessä jo 52 vuotta ja kuhertaminen sen kuin jatkuu!!!<br />
<br />
<br />
Vanhan ihmisen onnellisuus on niin monesta asiasta kiinni. Onko minulla ystäviä, jaksanko osallistua ikäihmisten rientoihin, onko eläke niin pieni, ettei sillä retkille ja matkoille lähdetä, hyvä, kun asumiseen, ruokaan ja lääkkeisiin on varaa. Nykyään joka kolmas ihminen on yksinäinen tai ainakin kokee yksinäisyyttä. Naiset kokevat yksinäisyyttä enemmän kuin me miehet, vaikka ainakin itse olisin luullut asian olevan ihan päin vastoin. Sekin oli mielenkiintoinen tutkimuksen tulos, että henkilöt, jotka pitivät säännöllisesti yhteyuttä sisaruuksiinsa, kokivat jopa terveytensä paremmaksi.<br />
<br />
Mieltä virkistäviä ja jopa muistia parantavia vaikutuksia oli säännöllisellä liikunnalla ja musiikin kuuntelulla. Tämä on ihan tutkittua tietoa. Musiikin kuuntelu vähentää kivun tunnetta, poistaa stressiä, laajentaa verisuonia, mikä taas parantaa sydämen ja aivojen toimintaa. Miellyttävän musiikin kuuntelu renteuttaa, aivan kuin olisi hierojalla käynyt. Toisaalta epämukava musiikin jumputus lisää stressiä. Aika moni luennon kuuntelija näytti tyytyväiseltä, kun luennoitsija sanoi: <strong>Ihmisellä on eniten hyviä elinvuosia jäljellä, jos hän on seitsemänkymppisenä "hieman pullukka".</strong><br />
<br />
Oman kokemuksen perusteella hyvän elämän takeena näin vanhoilla päivillä on se, että saisi olla omassa kodissa, ettei joutuisi laitoshoitoon ainakaan pitkäksi aikaa, että saisi elää puolison kanssa yhteistä elämää mahdollisimman kauan ja kolmanneksi tietysti se, että jonkinlaista terveyttä riittäisi vielä edes muutamaksi vuodeksi.<br />
<br />
Tuo alussa mainitsemani luento loppui diaesityksseen, jossa vaihtuivat kauniit luontokuvat ja taustalla soi Irwinin laulu:<br />
<br />
<em> Maailma on kaunis ja hyvä elää sille<br /> Jolla on aikaa ja tilaa unelmille<br /> Ja mielen vapaus ja mielen vapaus<br /><br /> On vapautta kuunnella metsän huminoita<br /> Kun aamuinen aurinko kuultaa kallioita<br /> Ja elää elämäänsä ja elää elämäänsä<br /><br /> On vapautta valvoa kesäisiä öitä<br /> Ja katsella hiljaisen haavan värinöitä<br /> Ja elää elämäänsä ja elää elämäänsä<br /><br /> On vapautta istua iltaa yksinänsä<br /> Ja tuntea, tutkia omaa sisintänsä<br /> Ja elää elämäänsä ja elää elämäänsä<br /><br /> On vapautta vaistota viesti suudelmasta<br /> Ja olla kuin kaipua aina jatkumasta<br /> Ja elää elämäänsä ja elää elämäänsä</em><br />
<br />
Esityksen jälkeen salin täyteinen yleisö oli monta minuuttia hiiren hiljaa- koskettavaa, sanoisin minäEino Kuokkanenhttp://www.blogger.com/profile/10394742539368744245noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-552655546564123291.post-21972757873958980342013-01-23T12:55:00.000+02:002013-01-25T09:17:54.523+02:00"Mun sydämeni tänne jää.."Teen tätä blogikirjoitusta erikoiseen aikaan. Olen sairastanut kovaa flunssaa jo kolmisen viikkoa. Kun en saanut nukuttua, tulin tietokoneelle(keskellä yötä) ja aloin muistella hyvää ystävääni ja pitkäaikaista työtoveria, opettaja Eila Peltolaa (6.1.1928-18.12.2012). Olimme Eilan hautajaisissa 28.12. Töysän kirkossa ja seurakuntakodilla. Läheisen ihmisen poismeno aina koskettaa, samalla, kun se muistuttaa meitä itse kutakin elämän rajallisuudesta. <br />
<br />
Siunaustilaisuus oli kaunis, Eilan näköinen tilaisuus. Tuossa otsikossani mainittu laulu, "mun sydämeni tänne jää", soi taustalla, kun Eilan lapsen lapset muistelivat Eila-mummua ja samalla diakuvien kera esittivät katkelmia yhteisistä, hyvistä hetkistä mummun kanssa.<br />
<br />
Minä tulen muistamaan Eila-open loistavana opettajana ja työtoverina, jolla oli sydän paikallaan. Kaikesta näki, että Eila oli opettajan työssä kutsumusammatissa. Hänen suhtautumisessaan pieniin oppilaisiinsa oli äidillistä lämpöä, mutta myös määrätietoisuutta ja oikeudenmukaisuutta. Hänen tunneillaan oli pienten lasten turvallista olla oppimassa taitoja tulevaa elämää varten. Lapset olivat hyvissä käsissä. Eila antoi opettajan mallin niille oppilailleen, jotka sitten myöhemmin hakeutuivat opettajan ammattiin. "Haluaisin tulla samanlaiseksi opettajaksi, kuin Eila-ope oli", olen kuullut monen Eilan entisen oppilaan sanoneen aloitellessaan omaa opettajan uraansa.<br />
<br />
Eila Peltola jäi eläkkeelle keväällä 1988, Muistelen, että Eilan eläkkeelle lähtemistä juhlittiin koulumme kevätjuhlan yhteydessä. Samaan aikaan oli Töysässä piispan tarkastus ja piispa Sarjola oli meidän juhlassa mukana puhuen kauniisti myös eläkkeelle jäävälle opettajallemme. <br />
<br />
Eila oli aktiivinen eläkeläinen, vierivät kivet eivät saammaloidu, oli hänen periaatteensa. Hänen ja Toini Mäkelän toimesta täällä Töysässä alkoi toimia eläkeläisopettajien kerho. Vielä paria kuukautta ennen kuolemaansa Eila soitti minulle tapansa mukaisesti hyvin tomeran puhelun: Sinun täytyy tulla seuraavaan veteraaniopettajien tilaisuuteen! En päässyt silloin paikalle ja seuraavalla kerralla ei Eilaa enää ollut-surullista! Eila ja hänen puolisonsa Matti, viettivät huvilaelämää aina kuin vain säät sallivat. He nauttivat luonnon keskellä, saaressa olosta. Siellä oli aina jotakin tekemistä ja jos ei muuta ollut, silloin ratkottiin sanaristikoita. Suunnattoman suuren työn Eila teki nyplätessään alttariliinan pitsit Töysän kirkkoon. Pituutta pitseille tuli peräti 8 metriä. <br />
<br />
Tällaista kirjoitusta tehdessä tulee ihan pakosta surullinen olo. Hyviä ystäviä ja työtovereita, suunnilleen omaa ikäluokkaa, on jo siirtynyt ajan rajan toiselle puolelle. Ei ole enää Eilaa, ei Lehtosen Ottoa, ei Haapasen Reinoa, ei Koski-Tuurin Paavoa, ei Pärnäsen Aimoa. Hyvät muistot kuitenkin jäävät elämään. Pitää toivoa ja uskoa, että sieltä pilven reunalta he meidän touhujamme seuraavat ja sitten, kun oma vuoro tulee, siellä sitten taas tavataan. Eino Kuokkanenhttp://www.blogger.com/profile/10394742539368744245noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-552655546564123291.post-12820837129399890532012-12-19T12:03:00.001+02:002013-01-25T09:18:58.628+02:00Enkeleitä, onko heitä Meidän ihmisten puheissa usein vilahtelee sana, enkeli. Itse kunkin kohdalla on ollut elämän aikana useita ns.<em> läheltä piti</em> tilanteita. Silloin tulee sanottua, että olipa onnea matkassa tai hyvä, kun suojelusenkelini oli paikalla. Minä ainakin olen sellainen kohtaloon uskova ihminen, että uskon enkeleiden olemassa oloon, että meille tapahtuu vain niitä asioita, joita meitä isompi voima on päättänyt, eli enkelit säätelevät meidän kohtaloitamme. <br />
<br />
Tämä enkeliasia tuli mieleeni kahdestakin syystä. Meillä on juuri lainattuna Lorna Byrnen kirja, <em>Enkeleitä hiuksissani. </em>Varsinaisesti kirjoitukseni enkeleistä sysäsi liikkeelle lapsenpseni, 6-luokkalaisen Nean aine, jonka hän antoi papalle luettavaksi. Aineen otsake oli niin kovin puhutteleva: <em>Tie enkeliksi.</em><br />
<em></em><br />
Nean luvalla kirjoitan tähän pääkohdittain tuon aineen.<br />
<br />
<em><strong>Tie enkeliksi</strong></em><br />
<em></em><br />
<em>Simo oli lähtenyt myöhään illalla kävelylle. Heijastimenkin hän muisti laittaa takkiinsa. Kolmen kilometrin jälkeen piti ylittää suojatie. Juuri, kun hän oli ylittämässä suojatietä, tuli auto lujaa vauhtia kohti eikä huomannut Simoa. Simo yritti alta pois, mutta ei kerinnyt, se oli myöhäistä. Auto törmäsi Simoon ja hän lensi useita metrejä ojaan. Simon naapuri, Aki, oli myös lenkillä. Hän huomasi tien reunassa auton ja ojan pohjalla kaksi ihmistä. Ambulanssin sineerin ääni lähestyi. Aki juoksi nopeasti tien yli katsomaan, mitä oli tapahtunut. Hän huomasi ystävänsä Simon makaavan liikkumattomana maassa ja joku mies yritti Simoa elvyttää. "Mitä täällä tapahtuu, Simo, herää!!" huusi Aki hädissään. Ambulanssi tuli paikalle ja Simo siirrettiin paareilla ambulanssiin. Simon vanhemmatkin oli jo hälyytetty paikalle. Nähdessään Simon he pillahtivat itkuun. Hetki oli mitä kamalin. Ambulanssin valot vilkkuivat ja Simon henkeä yritettiin pelastaa. "Et saa lähteä luotamme, sydämeni särkyy", sanoi äiti ja itki.</em><br />
<em></em><br />
<em>Simo kiidätettiin sairaalaan. Äiti ja isä tulivat mukaan. Simo makasi sairaalan sängyllä silmät ummessa, mutta hengitti. Yhtäkkiä hän aukaisi silmänsä. "Sinä elät", huusi isä. "Voi kulta pieni", huokasi äiti. Lääkäri tarkkaili koko ajan Simon tilannetta. Yhtäkkiä koneet alkoivat piippaamaan. Simon silmät olivat menneet kiinni eikä hän reagoinut mihinkään. Silloin lääkäri totesi järkyttyneenä:" Anteeksi herra ja rouva, mitään ei ole nyt tehtävissä, Simon sydän ei jaksanut enää, otan osaa". " Ei näin voi lapsellemme tapahtua. Olet aina sydämessämme. Kun katselet meitä sieltä pilven reunalta, haluat varmasti meidän nyt pysyvän vahvoina. Kaipauksemme on suurimmistakin suurin, rakas poikamme", sanoi äiti mnurheen murtamana. "Olet täällä joka ikinen päivä", sanoi isä ja taputti sydäntään. Äiti ja isä pitivät Simoa kädestä ja itkivät. " Simo, sinä olet nyt meidän suojekusenkelimme."</em><br />
<em></em><br />
Simolla ei Nean aineessa ollut suojelusenkeliä mukana, Mutta Simosta tuli vanhempiensa suojelusenkeli. Miten se nyt menikään se Anne Mattilan laulu: <br />
<br />
<em>Enkeleitä, onko heitä, päällä tämän maan. Kunpa meitä eksyneitä, mä yhden et' saattamaan saan.</em><br />
<em>Enkeleitä onko heitä, yksin kyselen. Kuljin teitä pimenneitä, vaan yhtään mä löytänyt en.</em>Eino Kuokkanenhttp://www.blogger.com/profile/10394742539368744245noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-552655546564123291.post-7578461537222301812012-12-05T12:41:00.000+02:002012-12-05T13:25:51.220+02:00Meillä kaikilla on halu tulla nähdyksi- vai onko?Olen viime aikoina lukenut kaikki Kotimaa-lehdet kannesta kanteen. Se on hyvä lehti, suosittelen!<br />
Viime lehdessä oli kolumni, jossa käsiteltiin otsakkeessani olevaa näkemisen asiaa.<br />
<br />
Piti oikein ruveta miettimään omalla kohdalla, kuinka tärkeää on ollut se, että on tullut nähdyksi. Menenpä lapsuuteeni. Olihan se tosi tärkeää, kun sai huutaa vanhemmille, tulkaa katsomaan, minä osaan tehdä vaikkapa kuperkeikan tai nyt minä osaan jo ajaa polkupyörällä tai nyt minä osaan jo lukea jne. Näin on monen monituista kertaa käynyt myös omien lasten ja vielä useammin omien oppilaiden kohdalla. Vähän tässä pukkaa huonoa omaatuntoa pintaan. Enhän vaan sanonut, en minä nyt kerkiä, ei minulla ole aikaa, näytä toisella kertaa(varmaankin sanoin ja usein-nyt kaduttaa). Jokatapauksessa lasten taitojen kehittyminen saa oikean merkityksen vasta sitten, kun läheinen aikuinen sen huomaa ja myös sanoo sen <strong>"<em>ääneen".</em></strong> Tunnustuksen antamisella oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa on ihmeellinen voima. Lapselle ei voi tulla koskaan vahvaa itsetuntoa, itseluottammusta, ellei hän koskaan saa läheisiltään tukea ja kannusta. <em><strong>"Olitpa hyvä, miten sinä osasitkaan tuon tehdä, olen ylpeä sinusta, minä en ainakaan sinun ikäisenä osannut tuota tehdä jne."</strong></em><br />
<br />
Kääntö puoli on lasten tekemisen vähätteleminen tai jopa nöyryyttäminen: <em><strong>"Eihän tuo ollut yhtään mitään, miten sinä noin huonosti menestyit, kyllä minä sinun iässäsi olin paljon parempi jne"</strong>.</em> Jo halveksuva silmäys, väheksyvä katse tai pahansuopa tuijotus tekevät pahaa, ovat mitätöimässä toisen ihmisen tekemistä. Se on nöyryyttämistä, jopa häpäisemistä. Uskaltaisin melkeinpä sanoa, että lapsesta, joka ei koskaan saa kehuja, kiitosta tai kannustusta läheisiltään tai kavereiltaan, on suuri vaara tulla myöhemmin iän karttuessa syrjäytynyt nuori.<br />
<br />
Toisaalta onhan se meille aikuisillekin- jopa eläkeläisille, tärkeää, että meidän tekemiset huomattaisiin ja edes joskus jopa kiiteltäisi tai kehuttaisi. Minä, joka vasta eläkeläisenä hurahdin golfin pelaamiseen, pidän tärkeänä, että jos joskus onnistun hyvän lyönnin lyömään, sitä olisi joku toinen näkemässä ja vaikkapa sanomassa: <em>"Hienoa, olipa loisto lyönti</em>"(minun lyömäkseni!!!) Golfissa muuten on tällainen kehumisen ja kannustamisen kulttuuri. Siitäkin syystä se on niin tosi miellyttävä harrastus ja hieno laji.<br />
<br />
Mitenkähän hyvä golfin pelaaja minusta vielä tuleekaan. Sain nimittäin omalta perheeltäni 75-vuotissyntymäpäivälahjaksi lahjakortin. Marko Viitanen tulee antamaan minulle ammattimaista golfopetusta 2 x 1 tuntia Ähtärin golfsimulaattorissa. Opetusta minä tosiaan tässäkin asiassa tarvitsen. Se tässä elämän tilanteessa kuitenkin arveluttaa, kun noita ikävuosia on jo näin paljon, että miten on terveyden laita ensi kesänä ja tulevina kesinä. Eipä niitä nyt toisaalta etukäteen kannata murehtia.<br />
Vaikka golftaitoni eivät ole hyvät, silti tykkään pelata. Olen lohduttanut itseäni vertauksella luontoon, että jos tuolla luonnossa vain ne linnut laulavat, joilla on kaunis ääni, siellä olis aika hiljaista. Niin olisi asian laita myös golfkentillä, eli jos siellä vain huiput pelaisivat, aika tyhjiä kentät olisivat.<br />
<br />
Viime sunnuntaina tosiaan vietettiin synttäreitäni ihan oman perheen kesken. Siinä, kun lapset ja lastenlapset touhusivat meillä tarjoiluja laittaen, ajattelin itsekseni, että eipä ole minun ja Hilkka-äiteen elämä mennyt hukkaan, kun olemme saaneet näin ihanan perheen, lapset, lastenlapset ja vävyt. Kelpaa meidän Hilkan kanssa tässä vanheta turvallisessa perheyhteisössä. Se on meille suurin kiitollisuuden aihe, mitä toivoa. <br />
<br />Eino Kuokkanenhttp://www.blogger.com/profile/10394742539368744245noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-552655546564123291.post-47250262937844533402012-11-06T11:30:00.002+02:002012-11-30T15:19:56.873+02:00Pyhäinpäivänä synttäreillä<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
Hyvä ystävämme Paavo Haapanen vietti 80-vuotisjuhliaan pyhäinpäivänä Töysän seurakuntakodilla. Tilaisuuteen oli avoin lehtikutsu. Mekin totta kai mentiin Hilkan kanssa Paavoa onnittelemaan. Pohjalaisen sanonnan mukaan: <em>Hyvästä pidettiin vähältä ettei ruokittu</em>. Siellä kyllä ruokittiin ja kahviteltiin. <br />
<br />
Kun Paavosta oli kyse, siellä kaikilla oli NIIN hauskaa!!!! Tilaisuus oli hauska muisteluhetki, muistelua siitä, millainen Paavo pohjimmiltaan on ja mitä kaikkea hän on elämänsä aikana tehnyt. Eila-vaimo puhui Paavolle niin kauniisti, että Paavo tuumasi, että ethän sinä kotonakaan tuolla tavalla puhu. Jälleen kerran yleisö (n. 150?) repesi nauramaan. Päivi-tytär muisteli hienolla tavalla miten ihana isä heillä on ja mitä kaikkea jännää isän kanssa saatiin tehdä. Paavon poika Pekka oli koonnut diasarjan isän tekemisistä vuosien saatossa. Eilan veli Antti muisteli myös päivän sankarin tekemisiä aina seurusteluajoista alkaen. <br />
<br />
Vapaasanan mahdollisuuskin olisi ollut, mutta en uskaltautunut pramille, ujoinen kun olen. Muisteltavaa olisi ollut paljonkin, mukavaa muisteltavaa. Olemme Eilan ja Paavon kanssa olleet yhdessä ulkomaan matkoilla, pari kertaa Pärnussa ja kerran Teneriffalla. Naurua ei puuttunut noilla matkoilla. Käytiinpä me Paavon ja Myllymäen Taiston kanssa jopa golfia lyömässä Play de las Americasin harjoituskentällä ja jopa osuttiinkin palloon. Ennen kentälle pääsyä pitä käydä hotelilla vaihtamassa kauluspaidat päälle, niin tarkkaa siellä oli.<br />
<br />
<div align="center">
</div>
Ehkä paras aikaansaannokseni Paavon suhteen on ollut se, kun houkuttelin hänet Seniorifestivaaleilla järjestettyyn<strong> MR. Isoisä-kilpailuun</strong>, olisko ollut vuosi 2003? Seinäjoki-Areena oli yleisöä täynnä, kun kilpailua käytiin. Isoisäehdokkaat istuivat yleisön edessä ja heille esitettiin erilaisia kysymyksiä ja heidän piti askarrella jotain. Paavo erottui joukosta heti alkajaisiksi hyvän supliikkinsa ansiosta, mutta myös käden taidoissa hän oli omaa luokkaansa. En muista mitä Paavo teki, oliko se paperinen lennokki vai laiva, kuitenkin ihan mahtava luomus. Minulle on jäänyt mieleeni Paavon loppupuheenvuoro, jossa piti kertoa, miten isoisä on osallistunut lasten ja lasten lasten elämään. Muun kerronnan lopuksi Paavo sanoi: Olen loppujen lopuksi pyrkinyt omalta osaltani antamaan lapsille<strong> juuret ja siivet</strong>- niinpä niin, juuret siivet. Siihen ei ole paljon lisättävää. Siinä on tavoitetta itse kullekin. <br />
<br />
Paavosta löytyy hauskan ja seurallisen ulkokuoren alta herkkä, vakaumuksellinen, uskova ihminen, jolla myös isänmaalliset arvot ovat kohdallaan. Onnitellessani Paavoa, sanoin hänelle: <strong>Sellaiset ihmiset pärjäävät elämässä, joiden lähellä on toisen hyvä olla.</strong> Paavo on juuri sellainen ihminen.<br />
On ollut meille Hilkan kanssa etuoikeus lukeutua Paavon ja Eilan ystäväpiiriin. Eino Kuokkanenhttp://www.blogger.com/profile/10394742539368744245noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-552655546564123291.post-84362402032153605172012-09-14T10:57:00.003+03:002012-09-16T19:32:39.514+03:00Eläkeläisten puheenaiheet Ei ole itsestään selvää, että eläkeläisellä on ylipäätään ketään, joiden kanssa puhua. Yksinäisiä mummuja ja pappoja on tämä maa pullollaan. Eikä siinä taida olla eroja, asuvatko maaseudulla vai kaupungissa tai asuvatko omassa kodissa vai vanhainkodeissa.<br /><br />On erinomainen asia, että on eläkeläisjärjestöjä, jotka järjestävät säännöllisesti kuukausikokoontumisia. Sieltä löytyy tuttuja keskustelukumppaneita. Aiheet vaihtelevat laidasta laitaan. Totta kai kysytään kuulumiset. Mitä kuuluu, oletko ollut terveenä? Eräs tuttu neuvoi minua, että älä kysy, mitä kuuluu, kysy mitä hyvää Sinulle kuuluu! Sitten kerrotaan jälkikasvun kuulumiset. Ja totta kai parannetaan maailmaa, moititaan hallitusherrat jne.<br /><br />Terveysasioista puheen ollen, minulla oli eilen aika erikoinen päivä. Minulla oli vastaanottoaika ihotautilääkärille keskussairaalassa. Olen sairastanut psoria ja vuodesta 1980 lähtien. Psorin takia olen ottanut aurinkoa niin täällä Suomessa kuin myös lomamatkoilla joskus aivan mahdottomia määriä. Niinhän siinä sitten kävi, että olen saanut liiasta auringonotosta pään alueelle aika vaikean ihovaurion. Sitä on yritetty hoitaa erilaisilla voiteilla aika huonolla menestyksellä. Eilen sitten lääkäri(kaunis ja nuori naislääkäri!- eli en ole hetikään liian vanha tällaista huomaamaan) ehdotti kokeiltavaksi uutta hoitomuotoa. Minähän toki suostuin. Hoito oli seuraava: Pään vaurioalueilta vähän raaputeltiin ihoa pois ja niihin laittettiin Metvix- voidetta, joka herkistää ihon auringon valolle. Sitten minut määrättiin kolmeksi tunniksi ulos auringon paisteeseen(keskussairaalan piha-alueelle) pää paljaana kävelemään. Ajattelin siinä kävellessäni pohjalaisittain: <em>mitähän naapurikkin sanoo</em><strong>. </strong>Taisin olla outo ilmestys, siellä lähes myrskytuulessa yksi kävelee paljain päin. No, jalat kipeänä pääsin illalla kuitenkin kotiin. Aurinko oli totisesti ottanut tai oikein sanottuna polttanut. Naama ja päälaki ovat kuin keitetyllä ravulla, helakan punainen ja arka. Ko. alueiden ihon paraneminen pitäisi lääkärin mukaan alkaa parin viikon sisällä. Sitä tässä nyt tämä "punapää" jää odottamaan. Vaikka tässä huumorin varjolla kirjoittelen, on minulla ihan oikeasti aika suuri vaara sairastua ihosyöpään. On hyvä, kun on olemassa noita erikoislääkäreitä, jotka pitävät minustakin huolta ja kutsuvat pari kertaa vuodessa tutkimuksiin.<br />Eino Kuokkanenhttp://www.blogger.com/profile/10394742539368744245noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-552655546564123291.post-60141078573325968652012-08-22T10:44:00.001+03:002012-08-22T11:29:36.471+03:00Elämä ottaa ja elämä antaa Usein tulee tuskailtua mitä pienimmistäkin asioista. Vasta jälkeen päin huomaa, että kaikella on tarkoituksensa, vastoinkäymisillä, epäonnistumisilla, sairauksilla jne. Epäonnistumisen jälkeen onnistuminen se vastaa tuottaakin suuren ilon tai parantuminen sairaudesta antaa sellaisen onnellisuuden tunteen, mistä tasapaksussa elämässä ei voisi uneksiakaan.<br /><br />Täyttäessäni 50 vuotta, eräs minua paljon vanhempi onnittelija sanoi asian, josta jälkeen päin olen monen monituista kertaa sanonut: Tosi on. Hän nimittäin sanoi: <strong>Vanhetessasi heikkoutesi vahvistuvat ja vahvuutesi heikkenevät.</strong><br /><br /> Sitä tässä mietiskelen, mitkä ovat omasta mielestäni olleet ns. vahvuuksiani tai heikkouksiani ja miten ne ovat muuttuneet vanhetessani. Olen aina ollut hyväkuntoinen himoliikkuja- nyt en ole. Olen ollut aktiivinen osallistuja- nyt en enää ole. Olen ainakin omasta mielestäni ollut idearikas toiminnan ihminen- nyt en enää ole, ainakaan niin paljon kuin ennen. Minulla on terve sydän- ihme kyllä se on terve edelleen(ainakin vielä) Minulle on suotu heikot sisäelimet, vatsa, suolisto- nyt ovat vielä paljon heikommat. Olen aina ollut herkkä tunneihminen- nyt olen vielä monta kertaa herkempi kuin nuorempana. Herkistyn kyyneliin mitä ihmeellisimmissä paikoissa ja hävettää, eihän suomalainen mies saa näyttää tunteitaan. Toisaalta olen lohduttanut itseäni sillä, että tutkimusten mukaan tunneihmiset ovat luovia, idearikkaita, toimeksi saavia ihmisiä, jotka uskaltavat laittaa itsensä likoon. On eri asia <strong>pestä kätensä jonkin asian hoitamiseksi kuin laittaa itsensä likoon.</strong><br /><br /> Tuohon herkkyyteen liittynee myös taipumus murehtimiseen. Sellainen taipumus minulla totisesti on. Pitää murehtia itsestä ja läheisistä. Paljonko on vielä tiimalasissa aikaa meillä itse kullakin? Eihän sitä kukaan tiedä, mutta murehtia pitää. Miten lapset ja heidän perheensä pärjäävät, saavatko olla terveinä, miten selviytyvät sairauksistaan, jos niitä on, onko työtä ja toimeentuloa. Ei kannattaisi murehtia asioita, joille ei mahda mitään, mutta kun ..... Pitäis olla nappula josta saisi painaa off-painikkeen päälle. Kaikki äidit ja isät haluavat olla tukiverkkona lapsilleen ja heidän perheilleen, mutta jos murhehdimme liikaa, emme pysty tarvittavaa tukea antamaan. Arvo Ylppö sanoi aikanaan pitkän ikänsä(yli 100 v) salaisuudeksi sen, ettei hän murehdi asioita, joille ei mahda mitään.<br /><br />Vaistoinkäymisiä tulee jokaisen kohdalle, toiselle enemmän, toiselle vähemmän. Joku on viisaasti sanonut: <strong>"Itse ei voi valita myrskyjä joiden läpi joutuu kulkemaan."</strong> Kaikella on silti jokin tarkoitus, uskon minä.<br />Eino Kuokkanenhttp://www.blogger.com/profile/10394742539368744245noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-552655546564123291.post-67565546445711279092012-06-26T12:49:00.004+03:002012-06-26T13:49:44.231+03:00Muurahaisille kyytiäMuurahaiset ja varsinkin sokerimuurahaiset sitten osaavat olla inhottavia. Meillä on kokemusta kummastakin lajista.<br />Muutama vuosi sitten meillä oli täällä kotona ihan maanvaivana keväisin sokerimurkut. Niitä jotosteli huoneissa aivan hirveitä määriä, sanoisin tuhansittain. Tukkivat joka paikkaan, pesukoneisiin, yöpöydälle jne. Eikä mikään myrkky auttanut. Sitten kuulin, että hyvällä ystävälläni, Markku Järvenpäällä, on taitoa ajaa murkut pois sisätiloista. Niinpä eräänä talvisena pakkaspäivän aamuna Markku tuli meille varpuineen ja teräsputkineen. Kulki talon ympäri ja löysi oliko ne nyt vesisuonia tai mitä, mutta niiden kohtaan hän iski talon kivijalan juureen useita teräsputkia. No, asia meiltä sitten unohtui, kun oli vielä talvi. Seuraavana keväänä, tai taisi olla jo alku kesää, kun huomasimme, että nythän ei ole näkynyt yhtään murkkua sisällä koko kevään aikana. Eikä ole muuten näkynyt sen jälkeenkään. Niin ihmeelliseltä kuin se kuulostaakin, Markun putket auttoivat ainakin meitä pääsemään sokerimurkkuongelmista.<br />Eikä tässä vielä kaikki. Samana kesänä pyysin Markkua käymään meidän kesämökillä. Siellä kun oli ihan keskellä pihaa muurahaispesä, joka tuntui vuosi vuodelta kasvan. Muurahaiset tekevät kuulemma pesänsä vesisuonien risteykseen. Niin oliva tehneet myös meidän mökkipihassa. Eipä siinä muuta, kuin Markku iski kummankin risteävän vesisuonen kohdalle 2 putkea ja ei muuta kuin odottamaan, mitä tapahtuu. Kun parin viikon päästä menimme mökillä käymään, niin huomasimme, muurahaispesä oli tyhjä, pesä toki paikallaan, mutta ei yhtäkään muurahaista, olivat muuttaneet meidän pihan ulkopuolelle, missä uusi pesä alkoi kohota. Ihmeellistä, eikö vain!<br />Meidän tyttäremme Tuulan mökkipihalla on toista metriä korkea muurahaispesä. Sitä pesää eivät Markun putket ole ainakaan vielä onnistuneet tyhjäämään. Jäämme odottamaan.<br /><br />Sitten toiseen asiaan. Sain Eläkeliiton lomakeskus Lehmirannasta tänä aamuna kirjeen, jossa mainostettiin sitä, miten hieno, halpa ja hyvä paikka Lehmiranta on esim. syntymäpäivien, hääpäivien tai sukujuhlien viettoon. Taisivat tietää, että minullakin tulee kohta puoliin 75 vuotta täyteen. Uusitussa ja laajennetussa lomakeskuksessa on nyt 200 nykyaikaista majoituspaikkaa, tunnetusti loistoruokaa ja tietenkin ajanmukainen kylpylä ja päälle päätteeksi vielä suolahuone, jota mekin Hilkan kanssa pääsimme testaamaan, kun 51-vuotishääpäiväämme siellä juhlistimme.<br /><br />Tuossa Lehmirannasta saamassani kirjeessä oli luettelo hääpäivien nimistä. Laitanpa ne nyt tähän, niin pysyy tallessa: 30 v Helmihäät, 35 v Korallihäät, 40 v Rubiinihäät, 45 v Safiirihäät, 50 v Kultahäät, 55 v Kultapuuhäät, 60 v Timanttihäät, 65 v Norsunluutimanttihäät, 70 v Rautahäät, 75 v Malmihäät, 80 v Platinahäät(kuinkahan moni näitä viettää?) Tietysti jokainen aviopari haluaisi elää mahdollisimman kauan yhdessä, vaikkapa noihin rautahäihin asti, mutta se kun ei ole meistä itsestämme kiinni, päivä kerrallaan meneskellään eteen päin.<br /><br />Onnellisen elämän tärkein peruspilari on tutkimustenkin mukaan se, että saisi pitää elämänkumppanin vierellään mahdollisimman kauan(vaikka sitä joskus riidellä päräytetäänkin).Eino Kuokkanenhttp://www.blogger.com/profile/10394742539368744245noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-552655546564123291.post-61522201837213003512012-04-19T14:03:00.003+03:002012-04-19T22:03:47.318+03:00Terveys on kaiken a ja oTätä nykyä on vakio vastaukseni ollut, jos minua pyydetään lähtemään jonnekin tai tekemään jotakin: "Lähden, jos olen terve tai kyllähän minä teen, jos olen terve."<br /><br />Olemme Hilkan kanssa yhdessä sairastaneet viikon verran tosi rajua flunssaa. Ei auttanut, vaikka kuinka otimme syksyllä flunssarokotteen. Minullakin kuume nousi pahimmillaan 39,5 asteeseen. Aivan siinä yhtenä yönä näin näkyjäkin (en kylläkään enää muista millaisia) Tämä on siinäkin mielessä paha sairaus, kun siihen ei ole olemassa lääkettä.<br /><br />Sairaudet viimeistään opettavat meitä kiireettömään elämän menoon, vaikka kyllähän se pitäis olla itsestään selvyys muutenkin näillä ikärenkailla. Onhan sitä tullut hötkyiltyä ihan omiksi tarpeiksi tähän astisen elämän aikana. Kunpa sitä osaisikin olla vaan, haaveilla ja unelmoida. Kunpa osaisi ymmärtää, että kaikkea ei tarviste saada ja saavuttaa, osaisi karsia kaikki turha pois. Voi tehdä, mutta ei ole pakko tehdä. Perheen kanssa yhdessä vietetyn ajan arvo nousee. Hiljaisuudenkin merkityksenkin huomaa, kun vähän hidastaa vauhtia.<br /><br />Olen elämäni(en enää) aikana ainakin 40 vuoden ajan joka aamu lähtenyt aamulenkille suoraan sängystä satoi tai paistoi. Sitä tapaa on kiittäminen siitä, että jaksoin olla henkisesti ja fyysisesti suht' terveenä eläkkeelle jäämiseeni asti ja siinä sivussa hoitaa lukemattoman monet luottamustehtävät.<br /><br />Muistan, kuinka eräs tuttu papparainen(nuorempi kuin minä nyt!!!) sanoi minulle, kun juoksin monena aamuna hänen ohitseen: "Mikset lähtenyt aikaisemmin, ettei sun tarvitsisi juosta!"<br />Nyt aikaa tehdä lenkit kävellen, aina ei pysty edes kävelemäänkään.Eino Kuokkanenhttp://www.blogger.com/profile/10394742539368744245noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-552655546564123291.post-66217517535291580832012-03-20T21:30:00.004+02:002012-03-20T21:42:17.680+02:00Äänestämällä voi vaikuttaaMonet ihmiset sanovat, etteivät mene äänestämään, kun sillä ei ole mitään merkitystä. Tai jos äänestetään, äänestetään protestiksi jotain sellaista puoletta, joka ei edes yritäkään hoitaa asioita.<br /><br />Keskustapuolue oli päähallitus puolue 8 vuotta. Silloin sanottiin, että on sama, mitä puolueita siellä hallituksessa istuu, kaikki yhtä ”mätiä”. Pikkuhiljaa aletaan ainakin maaseudulla huomaamaan, että taisi se paljon parjattu kepu sittenkin olla aikamoinen tavallisten ihmisten ja<br />maaseudun asioiden hoitaja. Samalla se on toiminut tulppana monille kokoomuksen ja demarien muutosajatuksille. Sen on jo huomannut, että Kataisen kabinetti on nopealla tempolla ryhtynyt purkamaan keskustan monen vuoden työtä. Taitaa olla ennätys siinä hommassa.<br /><br />Keskustan aikanaan ajamaa kotihoidon tukea ollaan murentamassa kansan vastuksesta huolimatta. Viime vaalikaudella vaivalla saatu ruuan arvonlisäveroprosenttia ollaan nyt perumassa. Eihän hyvätuloiset kokoomuslaiset ja demarit piittaa siitä (eivät ole koskaan piitanneet), mitä ruoka maksaa. Sisä-Suomessa ei tarvita varuskuntia. Maanpuolustustahtoa ei tarvitse varuskunnilla pönkittää, puolustusvoimien työpaikoilla ole mitään merkitystä kuntataloudelle, tätä mieltää näyttävät olevan Kataisen porukat, kunhan vain Wallin saa sulan hattuunsa ruotsinkielisen varuskunnan säilyttämisessä.<br /><br /><strong>Suuri on kaunista</strong><br /><strong><br /></strong>Tuntuu näin entisestä kunnallismiehestä hölmöläisen hommalta tuo Kataisen suurkuntahanke. Kovalla rummutuksella ensin julkaistiin uudet kuntarajat ja muka oltiin pyytämässä kunnallispäättäjien lausuntoja hölmöäkin hölmönpään esitykseen. Kuntapäättäjät ovat ennenkin osanneet järjestää palvelunsa, osanneet etsiä yhteistyökumppaninsa tai ovat jopa omasta halustaan liittyneet naapurikuntaan. Ei siihen ole Virkkusia ja Kataisia tarvittu. Nyt tuntuu siltä, että viisaus asuu vain Kokoomuspomojen päässä, kun uusia rajoja piirrellään. Ihme kyllä palvelujen järjestämisestä ei puhuta juuri mitään. Juuri palveluja vartenhan kunnat ovat olemassa. Mitä suurempi kunta, sen vaikeampi on luoda oman kunnan henkeä, me- henkeä, jolla omaa kuntaa kehitetään.<br /><br />Koskahan alkaa maakuntahallinnon alas-ajo ? Veikkaanpa niin, että tämän hallituksen aikana sekin tapahtuu, ainakin niin, että maakuntia liitetään yhteen. Silloin on Etelä-Pohjanmaakin tulilinjalla. Tässäkin asiassa suuri on kaunista, nykyhallitusherrojen mielestä.Eino Kuokkanenhttp://www.blogger.com/profile/10394742539368744245noreply@blogger.com0