Heikki Eerolan kuolema koskettaa

"Kun tuskien jälkeen levon saa,

se lepo on tyyntä ja rauhaisaa"

    Ihminen joutuu elämänsä aikana monta kertaa luopujan paikalle. Useimmiten luopumiseen liittyy kaipuuta, surua ja tuskaa.
Keskiviikkoaamuna 16.10.-13 sain suruviestin, kun hyvä ystäväni ja vävyni Tapanin isä, Heikki Eerola, oli edellisiltana siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Kyllähän sen tiesin, että Heikki on vakavasti sairas, eikä sairaudelle ollut mitään lääkettä tai hoitokeinoa. Silti tämä suruviesti kosketti, omaa puolisoa, lapsia ja lasten lapsia kaikkein eniten. Kuolema on niin ehdoton, niin lopullinen. Heikin kohdalla oli totista totta sanonta: "Kukaan ei voi valita myrskyjä, joiden läpi joutuu kulkemaan." Oli tuskallista seurata, miten mutama vuosi sitten niin vahva, elinvoimainen ja urheilua harrastava mies alkoi kuihtua, sairaus kovensi vähän kerrassaan otettaan. Ilman taistelua Heikki ei kuitenkaan antanut sairaudelle periksi. Heikki ihali Kari Tapiota ja hänen laulujaan. Yksi suosikeista oli laulu Myrskyn jälkeen. Sen sanat jotenkin sopivat myös Heikin elämään, tässä muutama säe:

"Myskyn jälkeen nyt nähdä saan, auringon taas käyvän hehkumaan.

Tiedän tään, vielä kerran nään sateen kaaren pään ja sinne jään."

  Sain tutustua Heikkiin ja Irmaan, kun Tiina ja Tapani kihlautuivat. Heistä tuli meidän uusia hyviä, läheisiä sukulaisia,joiden kanssa on oltu paljon tekemisissä. Heikissä tulivat esiin etelä-pohjalaisen ja kurikkalaisen miehen hyvät ominaisuudet. Luotettava, luja, periksiantamaton ja sanansa mittainen mies, jonka pinnan alla oli myös herkkyyttä ja hyvää huumorintajua. Heikin lujuudesta olkoon esimerkki hänen ihan viimeisistä elinpäivistään. Heikki kertoi itse minulle seuraavaa: "Lääkäri määräsi minut jäämään sairaalaan, mutta minä sanoin, että minut viedään kotiin, tästä ei enää keskustella, PISTE!" Niinpä Heikki sai siirtyä ajan rajan toiselle puolelle omassa kodissa.

Heikki teki elämäntyönsä  konemiehenä ja viimeiset vuotensa ennen eläkkeelle siirtymistään kirvesmiehenä. Kummassakin työssä hän oli todellinen ammattilainen. Hänen kirvesmiehen taitojaan sain itsekin ihailla, kun rakennettiin Tapanin ja Tiinan kotia. Ei sellaista ongelmaa tullut vastaan, mihin ei Heikillä olisi ollut ratkaisua. Lastensa auttaminen heidän rakennushankkeissaan ja muutenkin oli Heikille ykkösasia eikä hän niissä itseään säästellyt, päin vastoin.

Lasten lapset olivat Heikille, niin kuin meille kaikille isovanhemmille, tosi tärkeitä. Aina kun tavattiin, puhtuttiin Artusta ja Eerosta, samoin kuin Oonasta ja Neasta, heidän opiskeluistaan ja harrastuksistaan. Vielä viimeisellä kerralla, kun olin Heikin luona viikkoa ennen hänen pois menoaan, puhuttiin paljon Oonan koventuneista hiihtotreeneistä, miten Oona ne kestää. Minä sanoin, että varmasti kestää, eikös hän ole pappaansa tullut. Siihen Heikki lisäsi, että kumpaanko pappaan. "Voima ja periksiantamattomuus on varmasti Heikki-papan perua", sanoin minä. Heikkiä nauratti.
Tässä voi todeta, että ei ole Heikin ja Irman elämä mennyt hukkaan, kun ovat saaneet ihania lapsia ja lasten lapsia, jatkuvuus on näin turvattu. Surun keskelläkin voi todeta, että elämän on jatkuttava ja se jatkuu. Sitä jota kaipaamme, emme menetä koskaan. Sitä jota rakastamme, kaipaamme aina.
Eläkäämme vanhan kiinalaisen sanonnan mukaan:

 

"Et voi estää murheen lintuja lentämästä
pääsi yli, mutta voit estää niitä
rakentamasta pesää hiuksiisi."