"Rakas Karjala" Karstulan kesäteatterissa

Olimme viime sunnuntaina Eläkeliiton Töysän yhdistyksen kesäteatterimatkalla Karstulassa, Wanhoissa Vehkeissä. Täysi linja-autolastillinen oli jälleen mukana, vierivät kivet eivät sammaloidu!

Minulla oli aivan erityinen syy lähteä matkalle, esitettiinhän siellä niin läheisesti myös minunkin elämääni liittyvä ja koskettava näytelmä Rakas Karjala. Tämä Heikki Luoman kirjoittama näytelmä sijoittuu ajallisesti kesään v. 1944. Elettiin välirauhan aikaa, joilloin karjalaiset olivat päässeet palaamaan takaisin omiin koteihinsa tai tässä tapauksessa kotinsa raunioille. Uusi koti oli jo viittä vaille valmis, kun sodan uhka alkoi lisääntyä. Kuitenkin usko siihen, että tänne saadaan jäädä oli kova, "tänne myö kuulutaan ja tääll myö jaksetaan ellää". Toiveikkuus on ehkä oikea sana kuvaamaan näytelmässä olevan Martikaisen perheen tuntoja. Siellä oltiin ystäviä jopa sotavanki Vladimirin kanssa. Se oli sitä tyypillistä karjalaisuutta, toisesta ihmisestä piti pitää huolta olipa se sitten sotavanki tai muu ihminen.

Niin moneen kertaan talon isäntä tuli sanoneeksi: "Täält mie en lähe minnekkään, omast kotoain". Hienosti oli näytelmässä tuotu esille se suunnaton epätoivo ja pettymys, kun tärkeät tavarat piti jo toista kertaa sulloa nyytteihin, kun lehmiin piti laittaa nimilaput ja viedä junaan ja kun loppujen lopuksi piti uusi pirtti laittaa palamaan. "Tätä mie en ainakaan jätä ryssille", oli isännän epätoivoinen huudahdus.

 Piti siinä tällaisen herkän karjalaispojan kerran jos toisenkin silmiä pyyhkiä. Olin 6-vuotias, kun toiselle evakkomatkalle lähdettiin. Muistan siellä oloajoista aika paljon. Kun näytelmässä putosi pommi lähelle pihapiiriä, elävästi tuli mieleen, että meidänkin pihaan putosi pommi ja kuinka heinäpellolla ollessamme piti mennä pellon ojaan piiloon, kun pommikoneiden ääniä alkoi kuulua. Välirauhan ajan loppuvaiheita elettiin meilläkin jatkuvan pelon vallassa, kun vielä vanhin veljeni oli rintamalla ja isä ikänsä puolesta linnoitustöissä. Äiti oli turvana ja tukena ja kantoi kaikkein suurimman tuskan kodin jättämisestä ja tavaroiden (nyyttien) kokoamisesta, mitä mukaan otetaan, miten päästä tavaroiden ja lehmien kanssa pois saaresta, meidän kotihan oli Laatokan saaressa.

Nähtyäni tämän näytelmän kaikkein eniten pintaan nousi arvostus ja surullinen mieli äitiäni ja isääni kohtaan, surullinen mieli siitä, miten hirmuisen kovan elämän he joutuivat läpi käymään. Meidän sisaruksia on ollut kaikkiaan 14. Heistä äiti ja isä joutuivat saattamaan hautaan peräti kymmenen pientä lastaan. Sitä surun määrää ei oikein pysty ymmärtämään. Ja kaiken tämän lisäksi he joutuivat kaksi kertaa jättämään kotinsa ja lähtemään kohti tuntematonta päämäärää. Ensimmäinen evakkomatkamme suuntautui Pattijoelle ja toinen evakkomatka suuntatutui Keski-Suomeen, ensin Jyväskylän maalaiskuntaan Nyrölään ja sieltä vihdoin ja viimein omaan kotiin Äänekoskelle. Vaikka katto löytyi pään päälle, koti se ei ollut eikä se siltä tuntunut. Lapsi sitä ei ymmärtänyt, mutta niitä äidin ja isän tunteita ei edes pysty kuvailemaan, kun ei itse voinut edes sängyn paikasta päättää tai milloin isäntäväelle sopi, että evakkoäiti voi tulla keittiöön omalle väelle ruokaa laittamaan. Olen monta kertaa puheissani täällä Etelä-Pohjanmaalla sanonut, että jos jonkun heimon piti joutua evakoksi, se oli karjalainen heimo. Miksi? Siksi, että karjalaiset ovat eniten sopeutuvaisia, luonteeltaan välittömiä, seurallisia, itku ja nauru ovat lähekkäin. Itku muuttuu niin helposti nauruksi.

Sanotaan, että kaikella on tarkoituksensa.  Käytyäni kerran oman syntymäkotini kivijaloilla, en ymmärrä, miksi Neuvostoliiton piti saada Karjala (kaunis Karjala). Karjalan kaunis maisema, Laatokan kauniit rannat kasvavat pusikoita, luonto on raiskattu. Siellä käydessäni mietin, miltähän nämä alueet näyttäisivät, jos olisivat saaneet olla osa Suomea. Luultavasti Suomen kukoistavinta ja kauneinta aluetta. Se olisi nykyisen Venäjänkin etujen mukaista.

Valtioneuvos Johannes Virolainen tapasi karjalaiseen tapaansa sanoa:"Kaikk mänj, mutt muistot jäi". Laitan tähän loppuun ikään kuin kaihoisan tunnelmani huipennukseksi Aili Runteen laulun Laps olen köyhän, kauniin... sanat. Sen muistan, että äitini ja isäni toivoivat Karjalan palauttamista viimeiseen hengen vetoonsa asti.



 

Laps olen köyhän kauniin Karjalan
Laps olen köyhän, kauniin Karjalan,
nyt vaikka vierahissa vaellan.
Siell äiti tuuditti mun kehtoain
ja laulut Laatokan ma kuulla sain.
Kun tyyni milloin oli pinta veen,
ma kuulin niinkuin soinnut kanteleen.
Kun myrsky sai, löi aallot rantoihin.
Ma niitä pelkäsin ja rakastin.
Sinne, sinne kaipaan ain
missä kerran kehdon sain.
Pois täältä kaipaan kotiin Karjalaan.
Laps olen köyhän kauniin Karjalan,
vaan perinnön sain kaikkein kalleimman.
Sain laulun, soiton lahjan sydämeen.
En niitä vaihtais onneen maalliseen.
Kun kaipaus saa mielen murheeseen,
teen lauluun surullisen säveleen.
Kun ilon riemun vuoro milloin saa,
se myöskin lauluissani kajahtaa.
Silloin joulu aina ois,
onnen rintaani se tois,
jos pääsisin taas kotiin Karjalaan.