"Mun sydämeni tänne jää.."

Teen tätä blogikirjoitusta erikoiseen aikaan. Olen sairastanut kovaa flunssaa jo kolmisen viikkoa. Kun en saanut nukuttua, tulin tietokoneelle(keskellä yötä) ja aloin muistella hyvää ystävääni ja pitkäaikaista työtoveria, opettaja Eila Peltolaa (6.1.1928-18.12.2012). Olimme Eilan hautajaisissa 28.12. Töysän kirkossa ja seurakuntakodilla. Läheisen ihmisen poismeno aina koskettaa, samalla, kun se muistuttaa meitä itse kutakin elämän rajallisuudesta.

Siunaustilaisuus oli kaunis, Eilan näköinen tilaisuus. Tuossa otsikossani mainittu laulu, "mun sydämeni tänne jää", soi taustalla, kun Eilan lapsen lapset muistelivat Eila-mummua ja samalla diakuvien kera esittivät katkelmia yhteisistä, hyvistä hetkistä mummun kanssa.

Minä tulen muistamaan Eila-open loistavana opettajana ja työtoverina, jolla oli sydän paikallaan. Kaikesta näki, että Eila oli opettajan työssä kutsumusammatissa. Hänen suhtautumisessaan pieniin oppilaisiinsa oli äidillistä lämpöä, mutta myös määrätietoisuutta ja oikeudenmukaisuutta. Hänen tunneillaan oli pienten lasten turvallista olla oppimassa taitoja tulevaa elämää varten. Lapset olivat hyvissä käsissä. Eila antoi opettajan mallin niille oppilailleen, jotka sitten myöhemmin hakeutuivat opettajan ammattiin. "Haluaisin tulla samanlaiseksi opettajaksi, kuin Eila-ope oli", olen kuullut monen Eilan entisen oppilaan sanoneen aloitellessaan omaa opettajan uraansa.

Eila Peltola jäi eläkkeelle keväällä 1988, Muistelen, että Eilan eläkkeelle lähtemistä juhlittiin koulumme kevätjuhlan yhteydessä. Samaan aikaan oli Töysässä piispan tarkastus ja piispa Sarjola oli meidän juhlassa mukana puhuen kauniisti myös eläkkeelle jäävälle opettajallemme.

Eila oli aktiivinen eläkeläinen, vierivät kivet eivät saammaloidu, oli hänen periaatteensa. Hänen ja Toini Mäkelän toimesta täällä Töysässä alkoi toimia eläkeläisopettajien kerho. Vielä paria kuukautta ennen kuolemaansa Eila soitti minulle tapansa mukaisesti hyvin tomeran puhelun: Sinun täytyy tulla seuraavaan veteraaniopettajien tilaisuuteen! En päässyt silloin paikalle ja seuraavalla kerralla ei Eilaa enää ollut-surullista! Eila ja hänen puolisonsa Matti, viettivät huvilaelämää aina kuin vain säät sallivat. He nauttivat luonnon keskellä, saaressa olosta. Siellä oli aina jotakin tekemistä ja jos ei muuta ollut, silloin ratkottiin sanaristikoita. Suunnattoman suuren työn Eila teki nyplätessään alttariliinan pitsit Töysän kirkkoon. Pituutta pitseille tuli peräti 8 metriä.

Tällaista kirjoitusta tehdessä tulee ihan pakosta surullinen olo. Hyviä ystäviä ja työtovereita, suunnilleen omaa ikäluokkaa, on jo siirtynyt ajan rajan toiselle puolelle. Ei ole enää Eilaa, ei Lehtosen Ottoa, ei Haapasen Reinoa, ei Koski-Tuurin Paavoa, ei Pärnäsen Aimoa. Hyvät muistot kuitenkin jäävät elämään. Pitää toivoa ja uskoa, että sieltä pilven reunalta he meidän touhujamme seuraavat ja sitten, kun oma vuoro tulee, siellä sitten taas tavataan.