Enkeleitä, onko heitä

    Meidän ihmisten puheissa usein vilahtelee sana, enkeli. Itse kunkin kohdalla on ollut elämän aikana useita ns. läheltä piti tilanteita. Silloin tulee sanottua, että olipa onnea matkassa tai hyvä, kun suojelusenkelini oli paikalla. Minä ainakin olen sellainen kohtaloon uskova ihminen, että uskon enkeleiden olemassa oloon, että meille tapahtuu vain niitä asioita, joita meitä isompi voima on päättänyt, eli enkelit säätelevät meidän kohtaloitamme.

Tämä enkeliasia tuli mieleeni kahdestakin syystä. Meillä on juuri lainattuna Lorna Byrnen kirja, Enkeleitä hiuksissani. Varsinaisesti kirjoitukseni enkeleistä sysäsi liikkeelle lapsenpseni, 6-luokkalaisen Nean aine, jonka hän antoi papalle luettavaksi. Aineen otsake oli niin kovin puhutteleva: Tie enkeliksi.

Nean luvalla kirjoitan tähän pääkohdittain tuon aineen.

Tie enkeliksi

Simo oli lähtenyt myöhään illalla kävelylle. Heijastimenkin hän muisti laittaa takkiinsa. Kolmen kilometrin jälkeen piti ylittää suojatie. Juuri, kun hän oli ylittämässä suojatietä, tuli auto lujaa vauhtia kohti eikä huomannut Simoa. Simo yritti alta pois, mutta ei kerinnyt, se oli myöhäistä. Auto törmäsi Simoon ja hän lensi useita metrejä ojaan. Simon naapuri, Aki, oli myös lenkillä. Hän huomasi tien reunassa auton ja ojan pohjalla kaksi ihmistä. Ambulanssin sineerin ääni lähestyi. Aki juoksi nopeasti tien yli katsomaan, mitä oli tapahtunut. Hän huomasi ystävänsä Simon makaavan liikkumattomana maassa ja joku mies yritti Simoa elvyttää. "Mitä täällä tapahtuu, Simo, herää!!" huusi Aki hädissään. Ambulanssi tuli paikalle ja Simo siirrettiin paareilla ambulanssiin. Simon vanhemmatkin oli jo hälyytetty paikalle. Nähdessään Simon he pillahtivat itkuun. Hetki oli mitä kamalin. Ambulanssin valot vilkkuivat ja Simon henkeä yritettiin pelastaa. "Et saa lähteä luotamme, sydämeni särkyy", sanoi äiti ja itki.

Simo kiidätettiin sairaalaan. Äiti ja isä tulivat mukaan. Simo makasi sairaalan sängyllä silmät ummessa, mutta hengitti. Yhtäkkiä hän aukaisi silmänsä. "Sinä elät", huusi isä. "Voi kulta pieni", huokasi äiti. Lääkäri tarkkaili koko ajan Simon tilannetta. Yhtäkkiä koneet alkoivat piippaamaan. Simon silmät olivat menneet kiinni eikä hän reagoinut mihinkään. Silloin lääkäri totesi järkyttyneenä:" Anteeksi herra ja rouva, mitään ei ole nyt tehtävissä, Simon sydän ei jaksanut enää, otan osaa". " Ei näin voi lapsellemme tapahtua. Olet aina sydämessämme. Kun katselet meitä sieltä pilven reunalta, haluat varmasti meidän nyt pysyvän vahvoina. Kaipauksemme on suurimmistakin suurin, rakas poikamme", sanoi äiti mnurheen murtamana. "Olet täällä joka ikinen päivä", sanoi isä ja taputti sydäntään. Äiti ja isä pitivät Simoa kädestä ja itkivät. " Simo, sinä olet nyt meidän suojekusenkelimme."

Simolla ei Nean aineessa ollut suojelusenkeliä mukana, Mutta Simosta tuli vanhempiensa suojelusenkeli. Miten se nyt menikään se Anne Mattilan laulu:

Enkeleitä, onko heitä, päällä tämän maan. Kunpa meitä eksyneitä, mä yhden et' saattamaan saan.
Enkeleitä onko heitä, yksin kyselen. Kuljin teitä pimenneitä, vaan yhtään mä löytänyt en.