Meillä kaikilla on halu tulla nähdyksi- vai onko?

Olen viime aikoina lukenut kaikki Kotimaa-lehdet kannesta kanteen. Se on hyvä lehti, suosittelen!
Viime lehdessä oli kolumni, jossa käsiteltiin otsakkeessani olevaa näkemisen asiaa.

Piti oikein ruveta miettimään omalla kohdalla, kuinka tärkeää on ollut se, että on tullut nähdyksi. Menenpä lapsuuteeni. Olihan se tosi tärkeää, kun sai huutaa vanhemmille, tulkaa katsomaan, minä osaan tehdä vaikkapa kuperkeikan tai nyt minä osaan jo ajaa polkupyörällä tai nyt minä osaan jo lukea jne. Näin on monen monituista kertaa käynyt myös omien lasten ja vielä useammin omien oppilaiden kohdalla. Vähän tässä pukkaa huonoa omaatuntoa pintaan. Enhän vaan sanonut, en minä nyt kerkiä, ei minulla ole aikaa, näytä toisella kertaa(varmaankin sanoin ja usein-nyt kaduttaa). Jokatapauksessa lasten taitojen kehittyminen saa oikean merkityksen vasta sitten, kun läheinen aikuinen sen huomaa ja myös sanoo sen "ääneen". Tunnustuksen antamisella oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa on ihmeellinen voima. Lapselle ei voi tulla koskaan vahvaa itsetuntoa, itseluottammusta, ellei hän koskaan saa läheisiltään tukea ja kannusta. "Olitpa hyvä, miten sinä osasitkaan tuon tehdä, olen ylpeä sinusta, minä en ainakaan sinun ikäisenä osannut tuota tehdä jne."

Kääntö puoli on lasten tekemisen vähätteleminen tai jopa nöyryyttäminen: "Eihän tuo ollut yhtään mitään, miten sinä noin huonosti menestyit, kyllä minä sinun iässäsi olin paljon parempi jne". Jo halveksuva silmäys, väheksyvä katse tai pahansuopa tuijotus tekevät pahaa, ovat mitätöimässä toisen ihmisen tekemistä. Se on nöyryyttämistä, jopa häpäisemistä. Uskaltaisin melkeinpä sanoa, että lapsesta, joka ei koskaan saa kehuja, kiitosta tai kannustusta läheisiltään tai kavereiltaan, on suuri vaara tulla myöhemmin iän karttuessa syrjäytynyt nuori.

Toisaalta onhan se meille aikuisillekin- jopa eläkeläisille, tärkeää, että meidän tekemiset huomattaisiin ja edes joskus jopa kiiteltäisi tai kehuttaisi. Minä, joka vasta eläkeläisenä hurahdin golfin pelaamiseen, pidän tärkeänä, että jos joskus onnistun hyvän lyönnin lyömään, sitä olisi joku toinen näkemässä ja vaikkapa sanomassa: "Hienoa, olipa loisto lyönti"(minun lyömäkseni!!!) Golfissa muuten on tällainen kehumisen ja kannustamisen kulttuuri. Siitäkin syystä se on niin tosi miellyttävä harrastus ja hieno laji.

Mitenkähän hyvä golfin pelaaja minusta vielä tuleekaan. Sain nimittäin omalta perheeltäni 75-vuotissyntymäpäivälahjaksi lahjakortin. Marko Viitanen tulee antamaan minulle ammattimaista golfopetusta 2 x 1 tuntia Ähtärin golfsimulaattorissa. Opetusta minä tosiaan tässäkin asiassa tarvitsen. Se tässä elämän tilanteessa kuitenkin arveluttaa, kun noita ikävuosia on jo näin paljon, että miten on terveyden laita ensi kesänä ja tulevina kesinä. Eipä niitä nyt toisaalta etukäteen kannata murehtia.
Vaikka golftaitoni eivät ole hyvät, silti tykkään pelata. Olen lohduttanut itseäni vertauksella luontoon, että jos tuolla luonnossa vain ne linnut laulavat, joilla on kaunis ääni, siellä olis aika hiljaista. Niin olisi asian laita myös golfkentillä, eli jos siellä vain huiput pelaisivat, aika tyhjiä kentät olisivat.

Viime sunnuntaina tosiaan vietettiin synttäreitäni ihan oman perheen kesken. Siinä, kun lapset ja lastenlapset touhusivat meillä tarjoiluja laittaen, ajattelin itsekseni, että eipä ole minun ja Hilkka-äiteen elämä mennyt hukkaan, kun olemme saaneet näin ihanan perheen, lapset, lastenlapset ja vävyt. Kelpaa meidän Hilkan kanssa tässä vanheta turvallisessa perheyhteisössä. Se on meille suurin kiitollisuuden aihe, mitä toivoa.