Tätä nykyä on vakio vastaukseni ollut, jos minua pyydetään lähtemään jonnekin tai tekemään jotakin: "Lähden, jos olen terve tai kyllähän minä teen, jos olen terve."
Olemme Hilkan kanssa yhdessä sairastaneet viikon verran tosi rajua flunssaa. Ei auttanut, vaikka kuinka otimme syksyllä flunssarokotteen. Minullakin kuume nousi pahimmillaan 39,5 asteeseen. Aivan siinä yhtenä yönä näin näkyjäkin (en kylläkään enää muista millaisia) Tämä on siinäkin mielessä paha sairaus, kun siihen ei ole olemassa lääkettä.
Sairaudet viimeistään opettavat meitä kiireettömään elämän menoon, vaikka kyllähän se pitäis olla itsestään selvyys muutenkin näillä ikärenkailla. Onhan sitä tullut hötkyiltyä ihan omiksi tarpeiksi tähän astisen elämän aikana. Kunpa sitä osaisikin olla vaan, haaveilla ja unelmoida. Kunpa osaisi ymmärtää, että kaikkea ei tarviste saada ja saavuttaa, osaisi karsia kaikki turha pois. Voi tehdä, mutta ei ole pakko tehdä. Perheen kanssa yhdessä vietetyn ajan arvo nousee. Hiljaisuudenkin merkityksenkin huomaa, kun vähän hidastaa vauhtia.
Olen elämäni(en enää) aikana ainakin 40 vuoden ajan joka aamu lähtenyt aamulenkille suoraan sängystä satoi tai paistoi. Sitä tapaa on kiittäminen siitä, että jaksoin olla henkisesti ja fyysisesti suht' terveenä eläkkeelle jäämiseeni asti ja siinä sivussa hoitaa lukemattoman monet luottamustehtävät.
Muistan, kuinka eräs tuttu papparainen(nuorempi kuin minä nyt!!!) sanoi minulle, kun juoksin monena aamuna hänen ohitseen: "Mikset lähtenyt aikaisemmin, ettei sun tarvitsisi juosta!"
Nyt aikaa tehdä lenkit kävellen, aina ei pysty edes kävelemäänkään.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti