Kaamoksen iloja ja suruja

Elämme vuoden pimeintä aikaa, marraskuuta. Sanotaan, että meitä on moneksi. Tämä on totta myös suhtautumisessa neljään vuoden aikaan. Yksi sanoo, että nyt vietetään vuoden ihaninta aikaa, toinen taas masentuu. Jonkun kirjailijan tuotanto puhkeaa kukkaansa juuri vuoden pimeimpinä aikoina, toinen ei saa pimeällä mitään aikaan. Eräs tuttu sanoi sopivasti, että ei kannata murehtia asioita, joille ei itse voi mitään. Ilman pimeyttä, kaamosta, ei olisi sitä iloa, minkä kevään ja kesän valot tuovat tullessaan. Vastakohdat täydentävät toisiaan.

Minua pyydettiin kirjoittamaan entisen kotikyläni, Äänekosken Koiviston kylän, joululehteen jälleen pieni kirjoitus. Olen kirjoittanut siihen joskus ennenkin. Hilkkahan on syntynyt juuri tällä kylällä ja minä olen sinne evakkona muuttanut muistaakseni v. 1949. Siellä on meillä paljon sukulaisia ja tuttuja. Koiviston kylä on tosi pirteä kylä, siellä on hyvin toimiva kylätoimikunta ja oma urheiluseura, Koiviston Kipinä.

Laitanpa tänne blogisivuille kirjoitelmani:


Joulutervehdys naapurimaakunnasta, Etelä-Pohjanmaalta

Kirjoittelen joulutervehdystäni kauniin kuulakkaana lokakuun aamuna. Aurinko paistaa pakkasyön jälkeen kirkkaalta taivaalta. Ikkunaan avutuvan Kirkkojärven pinta on peilityyni. Mieleeni tulee sanonta: On onni syntyä Suomeen. Tottahan se on monessakin mielessä. Yksi rikkaus meille suomalaisille ovat nämä neljä vuoden aikaa. Ainaiseen kesään tottuminen olisi itse kullekin aika vaikeaa. Kuinka mieltä virkistävää onkaan kevättalvella huomata ensimmäiset kevään merkit. Kun kuulee ensimmäiset muuttolintujen äänet tai kun löytää ensimmäisen kukkivan leskenlehden. Luonto herää uuteen elämään. Sitten taas kesän jälkeen valmistaudutaan syksyn ja joulun kautta talveen. Ikkunataulut vaihtuvat vuodenaikojen mukaan.

Vapaaehtoistyön teemavuosi 2011

Teen tätä kirjoitusta Akselan Pirkon pyynnöstä. Ei Pirkko minulle mitään toiveita kirjoituksen aiheesta antanut. Ajattelin, että kun tämän vuoden 2011 teema on vapaaehtoistyö, niin kirjoitanpa siitä joitakin ajatelmia.
Suomihan on yhdistysten ja erilaisten järjestöjen luvattu maa. Jostakin tilastosta olen nähnyt, että yhdistyksiä on n. 130.000 ja niissä jäseniä n. 15 milj. Moni suomalainen kuuluu useampaan yhdistykseen. Minkä voimalla yhdistysten toimintaa pyöritetään? Ne toimivat vain ja ainoastaan vapaaehtoisten ihmisten voimalla. Mitä sitoutuneimpia yhdistyksen jäsenet ovat, sitä tuloksekkaampaa toimintaa ylläpidetään. Koiviston Kipinän ja Koiviston kyläyhdistyksen toiminta kelpaa malliesimerkiksi hyvästä sitoutumisesta omaan yhdistykseen ja sen toiminnan kehittämiseen. Ei ole itsestään selvää, että tällaisia vastuunkantajia löytyy, heidän työnsä on vapaaehtoistyötä parhaimmillaan. Toivottavasti siellä kylällä osataan antaa arvoa ja tukea heidän työlleen, jotka vuorollaan ovat vastuuhenkilöitä. Hyvällä ja kannustavalla ilmapiirillä on ratkaiseva osuus yhdistystoiminnan onnistumisessa. Itse olen ollut vuosikymmenien ajan omalla paikkakunnallani monessa mukana, joten voin puhua kokemuksesta.

”Yksin tehty työ on kuin tervaa, kaksin kuin hunajaa”

Yllä oleva sanonta on teidän kyläyhdistyksen hienoilta kotisivuilta. Kaikessa yhdistystoiminnassa tavoitellaan yhteisöllisyyttä, yhdessä olo ja yhdessä tekeminen ovat ykkössijalla. Olen ollut nyt kohta 14 vuotta eläkkeellä ja eläkeläisten järjestötoiminnassa lähes koko ajan mukana. Vaikka eläkeläisten etujakin valvotaan, yhdistyskyselyissämme ykköseksi nousee aina yhdessä olemisen ja yhdessä tekemisen tärkeys. Toisaalta suurimpia huolen aiheita meillä eläkeläisillä on yksinäisyys, kun lapset ovat muuttaneet maailmalle ja naapurit kaukana. Vapaaehtoisia auttavia käsiä ja kuulevia korvia tarvitaan. Täällä Etelä-Pohjanmaalla on seuraavanlainen sanonta:
”Sun arvos mitahan siinä, miten sää kohtelet ihmistä, josta ei oo sulle mitään hyötyä”. Niinpä niin, sopiikohan tuollainen ajatus tähän itsekkyyden kyllästämään aikaan. Ainakin pitäisi sopia, kun muistaa, että antaessaan saa. Hyvyys ei tule koskaan tyhjänä takaisin.

Joulu kokoaa perheet yhteen

Joulu on edelleenkin juhla, joka kokoaa perheet yhteen. Saattaa olla ainoa kerta vuodessa, kun lapset ja lastenlapset tulevat mummua ja pappaa tervehtimään, monet ihan ulkomailta asti.
Silloin on hyvä hetki muistella ja verrata entisaikojen jouluja. Jouluja, jolloin kaikki oli toisin. Ei ollut tällaista tavarapaljoutta, joku on käyttänyt sanontaa, että nyt elämme tavarataivaassa. Voi hyvällä syyllä kysyä, että ollaanko nyt onnellisempia kuin silloin ennen? Kun joulukirkkoon mentiin käyden, hevosella tai peräti Tourusen linja-autolla. Kun lahjat tehtiin itse, nuket, sukat, puulelut. Kun kuusi koristettiin itse tehdyillä koristeilla, lipuilla, pipareilla, olkikoristeilla, omenoilla, kuusenkaramelleilla, väripaperiketjuilla, jotka liimattiin keitetyillä perunoilla ja useimmiten isä ei koskaan ollut tuvassa pukin käynnin aikoihin. Meillä jokaisella olisi oma tarinamme. Eikö kuitenkin ole niin, että meille kaikille on jäänyt noista vanhanajan jouluista mukavat, hyvät muistot, vai onko niin, että vuodet ovat kullanneet muistomme.
Entä sitten, kun ei ole perhettä, ei lapsia, ei lastenlapsia. Kun ei ole sukulaisia, joiden kanssa joulua viettää, kun elämänkumppani on sitten viime joulun siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Kun ei ole ystävää, joka tulisi toivottamaan hyvää joulua, ja toisi edes pienen joululahjan. Tässä on haastetta meille kaikille. Osaammeko tänä jouluna ja tulevina jouluina toimia niin, että ketään ei jätetä yksin, että kukaan ei tuntisi yksinäisyyttä, ei ainakaan jouluna.

Emeritus arkkipiispa John Wikströmiltä kysyttiin kerran eräässä lehtihaastattelussa, mitä hän antaisi suomalaisille joululahjaksi, Hän sanoi: Antaisin heille paremman kuulon, että he paremmin kuulisivat, mitä lähimmäisillä on sanottavaa, antaisin heille paremman näkökyvyn, että he paremmin näkisivät lähimmäisensä hädän ja antaisin heille paremman kielen, että he osaisivat paremmin puhua lähimmäisilleen.

Toivotamme entisen kotikylämme asukkaille rauhallista joulun aikaa