Tuo Laila Hietamiehen romaanin nimi on tullut monen monta kertaa mieleen, kun tämänkin kesän aikana on ajeltu eri puolilla tätä armasta isänmaata. Niin paljon on teiden varsilla hylättyjä taloja ja ruohottuneita pihoja, joita ei ole enää vuosikymmeniin edes mummon mökkeinä käytetty. Kuinka paljon onkaan sitten pääteiden ulkopuolella vastaavia, ränsistyneitä taloja?
Surulliseksi se mielen vetää, kun tietää, että noillakin pihoilla on ollut aikanaan touhua ja hyörinää, kun noitakin taloja ovat rakentaneet nuoret parit, joilla on ollut paljon "virtaa", tulevaisuuden suunnitemia, peltoja raivattu ja taloa rakennettu.
Mitä on tapahtunut, että näin on käynyt. Vaihtoehtoisia syitä lienee monia. Tila on käynyt pieneksi, on pitänyt muuttaa työn perässä etelään tai Ruotsiin. Pellot on ehkä myyty, mutta talo jätetty ränsistymään. Tai nuori väki on muuttanut pois ja vanhukset jääneet taloa asumaan, ehkä ainoat asukkaat koko kylällä. Ovat siitä sitten muuttaneet vanhainkotiin tai kuolleet pois. Perikunnalla ei ole ollut kiinnostusta syntymäkodin käyttämiseen ja kunnostamiseen ja niin se on jäänyt sinne ränsistymään. Poikkeuksiakin onneksi vielä löytyy.
Mitä pitäisi tehdä? Mikäpä minä olen neuvomaan, mutta jos minulla olis valta ja voima, purattaisin nuo asumattomat, ränsistyneet rakennukset vaikkapa pienellä yhteiskunnan porkkanarahalla tai käynnistäisin Eu-hankkeen, jonka kautta kartoitettaisiin noiden autiotalojen omistussuhteet, ja millä tavalla maalaismaisemaa voisi sitä kautta kaunistaa. Saisihan niistä purkutaloista moni ahkera omakotiasuja esim. monen vuoden polttopuut.
Elävästä maaseudusta kyllä puhutaan, mutta vuosikymmeniä asumattomat, romahtamaisillaan olevat autiotalot kertovat ihan jostain muusta, kuin elävästä maaseudusta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti