Kultahäät - 50 vuotta yhteistä taivalta

Yllä olevan kuvan mummusta ja papasta on taiteillut lapsen lapsemme Oona

Kylläpä nuo vuodet mennä huristelevat. Yksikin vuosi eteen päin ajateltuna tuntuu pitkältä ajalta (varsinkin näin vanhasta ihmisestä). Mutta 50 vuotta elettyä elämää tuntuu toisaalta hyvin lyhyeltä, noinko kauan sitä on oltu yhdessä? Viime lauantaina 2.4. oli minun ja Hilkan hääpäivä, kultahääpäivä. Silloin, kun vanha rovasti Katila meidät vihki Hilkan kotituvassa, Äänekoskella, oli I pääsiäispäivä. Kevät oli paljon pidemmällä. Vietimme hääpäiväämme yhdessä lastemme ja heidän perheittensä ja siskoni kanssa Tampereella Hotelli Ilveksessä. Voi sanoa, että meille tärkeimmät ja rakkaimmat ihmiset olivat paikalla. Siellä oli hyvä kiitollisena todeta, ettei elämämme ole mennyt hukkaan, meille on annettu ihana perhe, ihanat lapset ja lasten lapset.

Vain Luoja tietää vuosiemme määrän, mutta jo tähän asti olemme saaneet elää Hilkan kanssa pitkän ja hyvän elämän. Tällaisissa elämän solmukohdissa sitä huomaa, miten paljon on kiitoksen aiheita. Ei ole itsestään selvyys, että löytää hyvän puolison, jonka kanssa voi jakaa elämän myötä- ja vastamäet, ilot ja surut. Ei ole itsestään selvyys, että saa terveitä lapsia ja lapsenlapsia. Ei ole itsestään selvyys, että isovanhempien ja lasten perheiden välit ovat hyvät ja lämpimät.

Juhlalounaan aikana muistelimme menneitä. Lapset ja lasten lapset muistelivat mummuun ja pappaan liittyviä tapahtumia ja kommelluksia ja me Hilkan kanssa kerroimme, millaista oli silloin 50 vuotta sitten. Ei ollut esim. puhelinta Hilkan kotona. Hääpäivänä kävi nimittäin niin, että kun vihkiminen piti aloittaa, hääväki oli paikalla ja me Hilkan kanssa Vuorelan nurkkakammarissa piilossa, pappia ei ollutkaan paikalla. No, ei muuta kun Hilkan siskon mies ja Oskari-pappa lähtivät autolla(onneksi oli 1 auto suvussa) rovastia etsimään. Jonkun ajan kuluttua taksi ajoi pihaan ja sieltähän pappi saapui, aikalailla myöhässä. Mutta eihän vihkimistä voinut aloittaa, kun nyt oli morsiamen isä, Oskari, nyt hukassa. Kyllä meistä silti aviopari, onnellinen sellainen, leivottiin kommelluksien jälkeen. Hyvin on liitto kestänyt tuulet ja tuiskut. Hilkkaa minun on niin paljosta kiittäminen. Olen ollut niin levoton aviomies, monessa mukana, paljon poissa kotoa. Vastuu lasten hoitamisesta ja kasvattamisesta on langennut Hilkalle, kun mies huseerannut milloin Töysän kunnan, milloin jonkun muun järjestön asialla. Tästä kaikesta olen Hilkalle enemmän kiitollinen kuin ikinä osaan sitä hänelle sanoa.

Silloin, kun lapsemme olivat pieniä, meillä oli tapana tehdä viikon kesälomamatka jonnekin päin Suomea. Usein asuttiin teltassa, joskus vuokrasimme peräti jonkun mökin. Olot eivät useinkaan ollet kovin kummoiset, mutta hyviä muistoja niistä näytti lapsillemme jääneen roppakaupalla. Eräänäkin kesänä olimme vuokranneet vanhan maalaistalon(Poutiaisen mökin) Siilinjärveltä. Talo oli järven rannalla, mutta ranta uimakelvoton. Talon pihassa oli onneksi hiekkakasa, joten eipä muuta kuin vanhoja apulantasäkkejä alle ja hiekkaa kärräämään päälle. Niin saatiin suhteellisen hyvä uimaranta lapsille. Yhtenä yönä tuli vielä kova ukonilma. Vanhassa talossa ei tainnut olla edes ukkosjohdattimia, pistorasioista löi kipinöitä ja lieskoja. Lapset muistelivat, kuinka isä komenti koko porukan kesken unien autoon ukkosmyrskyn ajaksi. Onneksi ei talo kuitenkaan palanut. Vanhin lapsenlapsemme, Laura muisteli, kuinka hän oli opetellut pikkutyttönä laskettelemaan ja sitähän piti päästä mummulle ja papalle Laajavuoressa näyttämään. Pahaksi onneksi ns. naruhissi ei ollutkaan käytössä. Eipä siinä muuta kuin pappa vetämään aina Lauraa mäen päälle ja niin Laura-tyttö pääsi näyttämään laskettelutaitojaan. Hätä keinot keksii. Lasten lapsemme eivät ole koskaan tykänneet, kun pappa on heidän mielestään liian paljon noissa "eläkeläisten hömpötyksissä". Nea-tyttö moitti minua kerran samasta asiasta ja vielä lisäsi:"eikö niin, mummu!"

Paljon, paljon muutakin muisteltiin, naurettiin ja me mummun kanssa melkein itkettiin. Oikeasti pitikin kyyneleitä pyyhkiä, kun Tuulan tytöt, Laura ja Veera lauloivat niin kauniisti Suvi Teräsniskan laulun, Jos menet pois. Siinä on tällaista vanhaa hääpariakin tosi koskettavat sanat. Laitanpa tähän katkelman laulusta:

Jos menet pois, mitä minulle jää?

Jos menet pois, kesä tää häviää.

Jos menet pois, joet jäätyvät taas

ja huurtumaan saat pihamaan pihlajan.

Siinäkin mielessä tuo laulu ainakin minua kosketti, kun niin usein olen puheissani eläkeläisille kertonut eräästä onnellisuustutkimuksesta. Yksi tärkeimmistä onnellisuutta tuovista tekijöistä on tuon tutkimuksen mukaan se, että saisi pitää puolisonsa vierellään mahdolisimman kauan. Entä sitten, kun toista ei enää ole?-"Kesä tää häviää, joet jäätyvät taas"

Olemme nyt Hilkan kanssa siirtyneet tietokonekulttuurissa ihan uuteen aikaan. Saimme nimittäin lapsiltamme lahjaksi iPadin eli tietokone pienoiskoossa kaikkine höysteineen. Lauantai-illan kruunasi käynti Tampereen teatterissa, jossa katselimme hulvattoman hauskan Lentävät morsiamet. Teatterissa käynnin jälkeen koko porukka (12 henk.) ahtautui meidän hotellihuoneeseen ja meillä kaikilla oli niin hauskaa. Arvata sopii, että hääpari, mummu ja pappa olivat NIIN ONNELLISIA ja ovat vieläkin!!!!!!

Kiitos

Pasille

Tuulalle, Jarille, Lauralle ja Veeralle

Tiinalle, Tapanille, Oonalle ja Nealle

Hellille